— Vastahan hän viikko takaperin lähti kotoa Leipzigistä. Minä voin sitäpaitsi sähköttää ja pyytää häntä odottamaan. Tai näytelköön tavaramallejansa lähitienoilla ja palatkoon takaisin ottamaan minua vastaan. Ei hän nyt liene niin ylpeäksi käynyt, ettei omaa veljeänsä sen vertaa auta.
— Vaan jos sinut saadaan matkalla kiinni…
— Ei kukaan voi aavistaa, miten asioitteni on laita. Pitävät minua rikkaana saiturina. Vasta kuukauden perästä suuret sitoumukseni lankeavat maksettaviksi, eikä vekselinväärennystänikään voitane ennen huomata. Jos minua kysytään, ole kekseliäs! Tietysti sanot, että sain odottamatta kirjeen veljeltäni Leipzigistä ja minun täytyi lähteä hänen luoksensa. Sehän on aivan tosi. Tarvitseeko sinun lisätä, että minun on pakko tällä kertaa pötkiä Amerikkaan asti, saadakseni hänet tavata? Kukaan ei voi oikeudessa syyttää sinua sanoistasi.
— Minä kuitenkin niin pelkään… Mutta enhän minä ymmärrä…
— Et, et ymmärräkään. Turha on selittää naisväelle miesten asioita.
Israel Poll oli ärtyisellä tuulella. Kaikki oli kyllä viisaasti harkittu, mutta hän ei voinut itseltään salata sitä rauhattomuutta, joka väkisin pyrki häntäkin ahdistamaan. Ikävä juttu, ikävä juttu. — Ja taas hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, silmät synkeinä, otsa rypyssä. Kun hän vihdoin heittäysi sohvalle, helmeilivät suuret hikikarpalot hänen otsallaan. Vaimo askaroi äänettömänä, mies oli samaten vaiti. Tuskallinen ja painostava hiljaisuus vallitsi. Tuntui kuin ilma olisi ollut sähköä täynnä ja mustat ukkospilvet joka taholla uhkaamassa.
Sellaista tilaa oli kodissa kestänyt jo monta päivää. Eipä ihme, että lapset näin ollen paremmin viihtyivät naapurissa, missä muutenkin oli valoisampaa ja kauniimpaa suurissa, hyvin kalustetuissa huoneissa, sekä lisäksi iloista, samanikäistä seuraa tarjona.
Mirjam oli jo täydellisesti unohtanut surunsa ihaillessaan koreata hametta, johon Rachelin ja Safiran lempinukke oli puettu. Mutta yksitoistavuotias Haijele halveksi nukkeja. Hän istui ikkunanpielessä Ruubenin kanssa keskustellen.
— Voi niin, Ruuben, sitä minäkin tahtoisin! Pois täältä, oikein kauvas!
— Minä menenkin, kunhan tulen vähän vanhemmaksi. Enoni Leipzigissä — hän joka tämän kultakellon lähetti minulle — on siitä kirjoittanut äidille. Hän on ylhäinen ja kuuluisa, oikein etevä asianajaja. Sellainen minustakin täytyy tulla!