— Rebekka, — hän sanoi, — tänään on juhlan aatto. Pitäisi mennä synagoogaan, mutta ei siitä nyt tule mitään.
Vaimo katsahti häneen säikähtyneenä.
— Niin, — jatkoi Israel, — meidän täytyy joutuisasti päättää ja toimia. Asiat ovat, niinkuin jo sanoin sinulle. Ei ole muuta neuvoa kuin panna pillit pussiin ja lähteä ensi laivalla Amerikkaan.
Rebekka väänteli käsiään.
— Mutta mihin me joudumme, lapset ja minä? He kivittävät meidät, he syövät meidät! Ehkä panevat linnaan sinun sijastasi. Sinun täytyy ottaa meidät mukaasi!
— Ymmärräthän, etten voi. Jos me kaikki lähtisimme, herättäisi se heti huomiota ja koko yritys menisi pilalle. Kuinka teidät voitaisiin vangita, kun ette mitään ole tehneet? Ottakoot tavaramme, jos tahtovat. Minä olen kaikesta suostunut Joosef Rainin kanssa. Hänelle jätän rahaa tarpeeksi teitä varten, ja heillä on niin monta huonetta, että yksi liikenee sinulle ja tytöille.
— Ajattele sentään lapsi raukkoja! Nyt jo kristityt heitä sylkevät ja lyövät, ja kuinka sitte käy?
— Niin, Haijele täytynee ottaa pois kansakoulusta… Isä näytti miettiväiseltä. Se oli tosiaankin vahinko, sillä hän oli viisas tyttö, oikein viisas, kerrassaan toista maata kuin Mirjam, tuo pieni sydänkäpynen.
— Te muutatte jonkun ajan kuluttua Helsinkiin, — sanoi hän hetken ajateltuansa. — Ehkä minä sitte piankin pääsen sellaiseen asemaan, että saatan kutsua teidät luokseni. Olosuhteethan ovat harvinaisen suotuisat. Efraim veli on neljä kertaa käynyt Amerikassa ja tuntee pohjoisvaltiot kuin viisi sormeansa. Siellä hänellä on monta vaikutusvaltaista tuttavaakin. Totta hän löytänee minulle sopivan paikan.
— Oletko varma, että vielä tapaat hänet New-Yorkissa?