— Vähät siitä, ei se mitään uutta ole. Mirjamin ei olisi tarvinnut kannella.
Rebekka alkoi nyyhkyttää: — Niin, niin, ei se uutta olekaan. Lapsi parat, mikä tästä lopuksi tulee? He pitävät meitä koiria huonompina. Ei sitä jaksa kestää.
Samassa tuokiossa oli synkkä säihky palannut Haijelen silmiin. Hän heittäysi kiihkeästi äitinsä kaulaan ja huudahti:
— Minä kostan heille, kostan, kostan!
Mutta isä keskeytti hänet.
— Et sinä mitään kosta. Pysykää Gojimista [Gojim = "kansat", nimitys, jota juutalaiset halveksivasti käyttävät muista kansoista.] erillänne, lapset, ja älkää saastaiseen ruvetko! Se on meidän ainoa keinomme.
— Helpompi sanoa kuin tehdä, — huoahti Rebekka.
— Äidillä ja minulla on tärkeätä keskusteltavaa, — jatkoi isä Israel.
— Te ette nyt saa häiritä meitä. Menkää Rainille, lapset.
Lakkaamatta isällä ja äidillä oli keskustelemista näihin aikoihin. Isä oli aina niin vakava ja äiti alakuloinen; eivät he enää hymyilleet milloinkaan. Tytöt lähetettiin tuon tuostakin pois naapuriin, ja se nyt tässä sentään olikin hyvä puoli. Sillä Rainilla oli aina hauskaa. Eihän koko kaupungissa löytynytkään paljon juutalaisia, ja varsinkin nämä naapurukset olivat hartaasti toisiinsa kiintyneet.
Lasten mentyä Israel Poll kulki pari kierrosta huoneessa kiivain askelin. Sitte kävi astunta yhä raskaammaksi, mutta hän jatkoi sitä äänettömänä, kunnes äkkiä pysähtyi vaimonsa eteen.