Pentin ei tarvinnut kostaa puolestaan, sillä toinen henkilö oli jo ennättänyt joukkoon. Se oli tuikea matami Viljakka, hänen äitinsä.
— Vai sinä täällä hampaitasi käytät kuin koira! — tiuskasi matami vimmastuneena, upottaen sormensa Haijelen tuuheaan tukkaan. Pentti oli hänen ainokaisensa, jossa ei koskaan voinut vikaa olla. Mutta nuo Pollin kakarat!
Se oli tukkapölly, joka tuntui, ja sitä seurasi vielä muutama oikein reima korvapuusti. Tyttö puri hammastaan, silmät vettyivät ja kasvot lensivät tulipunaisiksi, mutta hän ei itkenyt eikä huutanut. Irtauduttuaan hän vaan puristi kovaksi nyrkiksi pienen kätensä ja huudahti säihkyvin silmin:
— Minä vihaan kristittyjä!
Kääntyessään pois hän vielä sattui nostamaan silmänsä avonaiseen ikkunaan, josta soitto äsken kuului. Se oli nyt vaiennut. Kaksi tytönpäätä kallistui ulos, ja kaksi silmäparia oli nähtävästi jännityksellä seurannut tapahtumia pihalla. Ruskeatukkainen tyttö nauroi, mutta pienen vaaleakutrisen sinisilmissä oli suuria kyyneleitä ja suun ympärillä tuskallinen ilme. Kun Haijele astui ohitse, laski pienoinen sormen huulillensa ja sitte ujosti hiukan ojensi sitä Haijelea kohti. Oliko se sormisuukkonen? Haijele ei sitä tietänyt, mutta hän painoi äkkiä ylpeän päänsä alaspäin ja lähti kiireesti juoksemaan Mirjamin jäljessä sisälle.
Mirjam oli ääneensä itkien syöksähtänyt keittiöön ja sieltä kamariin vanhempainsa luo. Haijele tuli hiljaisempana, hehkuvin poskin.
Huone oli pitkä ja kapea, seinäpaperit haaltuneet ja tahraiset, katto nokinen. Tavaraa sinne oli sullottu enemmänkin kuin hyvin olisi mahtunut, sekä suuria huonekaluja että kaikenlaista pientä sälyä. Koristuksiakin oli runsaasti: seinillä heleitä väripainokuvia, hyllyillä pieniä posliiniolentoja, joiden silmät olivat hivuneet pois tai nenät taittuneet, ja piirongilla kukkamaljakoissa kirjavia, pölyisiä paperiruusuja. Siinä oli omituinen sekasotku hyvinvointia ja kurjuutta, sievistämishalua ja aistittomuutta, sovittelutaitoa ja epäjärjestystä.
Kun Haijele saapui, oli Mirjam jo täydessä kertomisvauhdissa, niin paljon kuin itkultansa kykeni. Näkyi, että hänkin kyllä osasi olla vilkas, sillä juutalaissaksa kumpusi koskena hänen huuliltansa kilpaa silmistä vuotavan kyynelvirran kanssa. Laiha, kalpea Rebekka äiti kuunteli häntä väsyneen ja tuskastuneen näköisenä, mutta Israel Pollin katse oli terävä ja otsalla tumma pilvi.
— Sinun kasvosihan ovat ajettuneet, Haijele.
Tyttö kääntyi pois.