Nyt sen vasta pojatkin huomasivat. Ison rakennuksen viimeinen ikkuna oli auki, ja sieltä kuului vienoja, suloisia säveleitä.
— Sointu soittaa kitaraa, — kertoi Esko.
— Täti Itkonen sanoi aamupäivällä, että hänestä varmaan tulee jotakin erityistä, kun hän jo noin pienenä soittaa ja laulaa kuin enkeli, — virkkoi Toimi puoleksi leikillisesti, puoleksi tosissaan.
— Etkö kutsuisi noita juutalaistyttöjä lähemmäksi kuuntelemaan? — kuiskasi Esko Pentille.
— Hei juutit, tulkaa likemmäksi, tämä nuori herra pyytää!
Kehoitus ei ollut juuri kohtelias, ja Eskoa ihmetytti, että tytöt sitä noudattivat. He mahtoivat hyvin paljon pitää soitosta, sillä selvään voi nähdä, ettei heitä muuten haluttanut lähestyä poikia. Mirjam seurasi rohkeampaa sisartansa arkana kuin pieni lintu, joka on valmis kohta vaaran uhatessa pyrähtämään lentoon.
Mutta hän ei ehtinytkään, pikku lintu raukka. Pentti, jonka mielestä oli yhtä luonnollista tehdä kiusaa juutalaislapsille kuin neiti Itkosen harmaalle Misselle, sieppasi sukkelaan tyttöä käsivarresta ja pyörähytti ympäri.
— Nyt tanssitaan, Mirri, musiikin mukaan!
Toimea huvitti pieni pila, Esko kielsi, mutta ei liikkunut paikaltaan, ja Mirjam huusi ja rimpuili vastaan, pääsemättä irti Pentistä, joka häntä pyöritteli. Haijele heittäysi väliin, mutta suuri poika oli väkevämpi kuin molemmat tytöt yhteensä.
Silloin yhtäkkiä Pentti kiroten kiljahti ja heitti irti Mirjamin, joka nuolena pakeni. Pojan ranteesta tippui verta. Muiden aseiden puutteessa oli Haijele iskenyt siihen terävät valkoiset hampaansa.