— Sointu ei vielä tule tänne kouluun, sillä hän on vasta kahdeksan vuoden vanha, — lisäsi Esko. — Hän pääsi vaan isän ja äidin kanssa minua saattamaan, ja täti tahtoi niin mielellään pitää hänet vähän kauvemmin luonansa.
Pojat aikoivat juuri juosta sisariansa noutamaan, kun Pentti pysähdytti heidät huudahtamalla: — Kas tuossa nyt ovat ne juutit!
Rappeutuneen rakennuksen ovi oli hiljaa auennut, ja auringon väistyvät säteet muodostivat kultakehän kahden kynnyksellä seisovan tyttösen pään ympärille. Ensi katsannolta he olivat hyvin toistensa näköiset. Kummallakin oli mustat säteilevät silmät, ja heidän kiiltävät, kiharaiset hiuksensa olivat tummat kuin yö.
— Ne ovat Haijele ja Mirjam, — selitti Pentti puoliääneen. — Tuota vanhempaa minä nimitän Hai-kalaksi ja pienempää Mirriksi.
— Minun isäni sanoo, että juutalaiset pitäisi ajaa pois Suomesta, — virkkoi Toimi, luoden syrjäsilmäyksen tyttöihin.
— Mutta… Esko epäröi eikä sanonut enempää. Hänen isänsä oli niin kauniisti puhunut siitä, mihin surkeuteen juutalaiset olivat saattaneet itsensä, kun he hylkäsivät Jeesuksen. Ja hän oli sanonut, että heitä piti oikein sydämellisesti sääliä, ja heitä piti rakastaakin, tietysti niinkuin kaikkia ihmisiä, mutta vielä erityisesti sentähden, että he olivat samaa kansaa kuin Jeesus kerran oli ollut. Kaikki tämä johtui Eskon mieleen, mutta samassa hänestä tuntui, ettei sitä kuitenkaan kehdannut sanoa Pentille ja Toimelle.
Olipa sentään hauska kerran nähdä juutalaisia! Ei niitä maalla ollut. Toimen mielestä tämä oli melkein samaa, kuin jos olisi tullut tekemisiin vinosilmäisten kiinalaisten kanssa; mutta Esko tähysti kuin jotakin ilmestystä noita tyttöjä, jotka olivat niin häikäisevän kauniit, varsinkin nuorempi kirkkaine ja samalla ihmeellisen kaihomielisine katseineen.
Tytöt seisoivat käsitysten, aivan hiljaa, ikäänkuin varta vasten näytteillä. Penttiä se alkoi harmittaa.
— Mitä te siinä töllistelette? — huusi hän pihan toiselta puolelta.
Pieni Mirjam säpsähti kuten otus, joka odottamatta kuulee metsästystorven törähdyksen, mutta Haijele vastasi varmasti, vaikka vähän murteelliseen vivahtavalla suomenkielellä: — Me kuuntelemme soittoa.