— Mitä? Ethän —
Samassa Esko näki pienen kultasormuksen, jota Sointu piteli.
— Oi sisko! — huudahti hän. Ja kun Soinnun huoneen ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, purskahti nuorukainen itkemään kuin pieni lapsi. Ei mikään olisi voinut häneen niin koskea, kuin tuo viaton, haikea katse. Kaikkein vähimmin hän olisi suonut kenenkään kertovan Soinnulle näistä asioista, ei edes hienoimmallakaan tavalla — ja nyt — miten se olikaan mahtanut tapahtua!
Sointu oli aivan hiljaa. Hänelle oli selvennyt kaikki, vaikka hitaasti, vähitellen. Se oli liian uutta maailmaa — ja liian katkeraa.
— Emmekö mene hänen luoksensa? — kuiskasi hän vihdoin.
— Hän ei tahdo minua nähdä…
— Minä menen.
Esko veti Soinnun viereensä ja suuteli liikutettuna häntä otsalle.
— Niin mene, mene, sinä puhdas enkeli! Sinä saatat puhua hänelle paremmin kuin minä. Sano, että pyydän häneltä anteeksi, pyydän koko sielullani ja sydämelläni… Sano, että minä olen ollut kehno ja kurja, mutta kerro myös, etten aikonut pettää, että minä rakastin häntä…
— Minä koetan sanoa sen. Lähde sinä vaan Tuulikin luo! Mutta jos
Mirjam toivoisi…?