— Tulkaa siis, — sanoi Haijele, silmissä katse kuin ruhtinattaren, joka ylpeästi heittää armopalan kerjääjälle.
Pentti harppaili jo pitkän matkan päässä. Haijele ja Esko kulkivat rinnakkain ja astuivat sisälle Eskon asunnon porraskäytävään.
— Mitä nyt siis aiotte vastata? — kysyi Haijele pysähtyen ja kiinnittäen Eskoon läpitunkevat silmänsä.
Esko oli kuin pihdeissä. Paha omatunto ja tukala asema ahdistivat häntä, niin että tuskanhiki helmeili otsalla.
— Olin aikonut tulla Mirjamin luo… Salliiko hän? Sanokaa, milloin —
— Mirjaminko luo? Ja missä tarkoituksessa? — Haijele näytti melkein hurjalta säihkyvine silmineen. — Ei, sanon minä! Te ette tule hänen silmäinsä eteen. Eikä minullakaan enää ole muuta sanomista teille, kuin että vihaan, vihaan teitä ja kaikkia kristittyjä! Jakakaa vaan Uusia Testamenttejanne, saarnatkaa vaan rakkautta, joka on suurin kaikesta — ja repikää sitte töillänne palasiksi kaikki tyyni! Hyvä on. Ja nyt voin teitä kiittääkin. Voin kiittää siitä, että olen saanut nähdä tämän selvemmin kuin milloinkaan. Kentiesi valheellinen virvatuli muuten olisi voinut huikaista silmäni…
Hän kumarsi ja poistui.
Mutta Esko riensi ylös asuntonsa portaita tuskasta ihan epätoivoisena. Miksi, miksi hän ei ollut ajoissa kirjoittanut Mirjamille? Joka päivä hän oli syyttänyt itseänsä, vaan se oli ollut sittekin mahdotonta. Eilen hän oli kaikkien Orkamolaisten kanssa saapunut kaupunkiin. Tuulikki oli hänen, sormukset oli vaihdettu, kihlaus vastikään julkaistu. Mutta Mirjam ei tietänyt Tuulikista mitään eikä Tuulikki Mirjamista — siinä oli Eskon jokapäiväinen kalvava huoli ollut keskellä nuoren lemmen onnea. — Ole suora! — oli Toimi kehoittanut. Mutta hän ei voinut… Ja nyt oli myöhäistä…
Eteisessä Sointu tuli häntä vastaan silmät kyynelissä.
— Voi Esko, Esko, mitä kauheata sinä olet tehnyt? — virkkoi hän, syvä tuska kuvastuneena kasvoihin.