— Anteeksi, — lausui hän, asettuen molempien nuorukaisten eteen. —
Tehkää hyvin ja pysähtykää hiukan!
Pentti oli häntä lähinnä ja hätääntyi aika tavalla, sillä ihmisiä liikkui yltympäri joka suunnalla. Hän ei ehtinyt huomata enempää kuin palavat juutalaissilmät, mutta ne sanoivat tarpeeksi selvään, ettei tämä neitonen vanhoja vaatteita pyytänyt. Korea katutyttö siis — mitä muuta? — Illalla, illalla — menkää tiehenne nyt! — kuiskasi hän kiireisesti, pyrkien ohi.
Esko oli aivan punainen ja nykäisi Penttiä. Mutta Haijele raivostui niin, että hän unohti maailman ympärillänsä.
— Hävetkää, saastainen Goi! — huudahti hän kiihkoisesti. — Minä kyllä ilmoitan teille nimeni: olen Haijele Poll. Ja te olette Pentti Viljakka, vai kuinka?
— Mitä saamaria… En minä voi muistaa…
Pentin täytyi pysähtyä, niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin, sillä Esko myös oli seisattunut, ja tuo juutalaisneitonen oli käskevä kuin valtijatar. Niin, tosiaan, kuinka hän oli erehtynytkin… Ei katutyttö tuommoiselta koskaan voinut näyttää.
— Herra Viljakka, ettekö muista pientä juutalaistyttöä, jota te nimititte Hai-kalaksi? Hän puri teitä kerran, mutta sen te hyvin ansaitsitte. Teidän sananne ja tekonne iskivät monta kymmentä kertaa hänen lapsensydämeensä haavoja, jotka ijäksi jäivät kirvelemään. Se tyttö olen minä. — Ja ettekö pikku "Mirriä" muista? Kuinka monta kertaa hän itki teidän tähtenne! Hän on sisareni. — Odottakaa, vieläkin yksi muistutus. Mitäpä olisittekaan pannut mieleenne juutalaisvaimoa, jonka esplanaadilla ihmisjoukon nähden tuonaan työnsitte katuojaan! Hän on äitini. — Ja nyt tiedätte, kuka on Haijele Poll.
— Se tieto ei tosiaan kannata noin pitkää saarnaa, — sanoi Pentti, kääntäen selkänsä. — Tule pois, Esko!
— Ei, herra Kaisla, — lausui Haijele määräävästi, pysähdyttäen Eskon siihen paikkaan. — Menköön hän — teille olen vielä sanan velkaa. Teitä minä oikeastaan hain, vaikka sattumus toi tuon toisenkin tielleni. Ja te tiedätte kyllä asiani — vai kuinka?
— Tiedän, neiti — mutta suokaa anteeksi… Tämä ei ole sopiva paikka siitä puhuaksemme. — Eskon ääni oli hädistynyt ja katse melkein rukoileva.