Sointu katsoi häntä pitkään. Ehkä hän ei oikein ymmärtänyt saksaa.
— Tavattoman yksinkertainen tyttö, joka ei edes kykene suuttumaan, — ajatteli Haijele.
— Mitä neiti tarkoittaa? — kysyi Sointu vihdoin, luoden häneen rehelliset sinisilmänsä.
Haijele veti esiin sormuksen taskustansa.
— Sitä minä tarkoitan, että veljenne antoi tämän sormuksen Mirjamille ja lupasi ottaa hänet vaimoksensa. Tyttö on laihtunut ja surrut, odottanut tuota veijaria ja hylännyt kunnon juutalaisen tarjouksen hänen tähtensä. Jumalan kiitos, että juttu nyt on lopussa. Emme me koskaan olisi Mirjamia muukalaiselle antaneet, tietäkää se — minä en siis puhu niinkuin sellainen, joka jotakin on menettänyt veljenne petollisuuden kautta. Mutta yhden asian minä tahdon sanoa teille: älkää yrittäkö rajan yli! Veriviha on teidän ja meidän välillämme. Mirjam saa syyttää itseänsä — mutta syyttäkää tekin itseänne, jos —
Haijele pysähtyi. Hän oli unohtanut, kelle puhui. Mitä hän tässä sanoja tuhlasi tuolle tytölle, joka arvattavasti ei mitään ymmärtänyt siitä kaikesta.
— Hyvästi, — sanoi hän sentähden lyhyeen, katkaisten oman lauseensa ja ojentaen sormuksen Soinnulle. — Antakaa se veljellenne.
Sitte hän poistui, ennenkuin Sointu ehti sen verran tointua hämmästyksestään ja säikähdyksestään, että olisi saanut sanankaan huuliltansa.
Portaissa Haijele itseksensä harmitteli, ettei hän ollut vihansa oikeata esinettä tavannut. Mutta hän ei vielä ehtinyt kadulla kulkea kymmentä askelta, ennenkuin äskeinen toivo jo toteutui. Siinä tulikin Esko, ei kuitenkaan Tuulikin, vaan Pentti Viljakan seurassa. He olivat sattumalta yhtyneet, kun Esko palasi saattamasta morsiantansa tämän asuinpaikkaan.
Haijele ei joutunut pitkältä tuumailemaan. Hän suorastaan riemastui. Siinä hän oli vastatusten noiden molempien kanssa — vanhan vihollisensa, saman joka äskettäin tuoreutti entiset muistot tuuppaamalla hänen äitinsä kumoon — ja tämän, joka Mirjamin oli pettänyt. Yhdellä iskulla hän saattoi antaa heille kummallekin osansa. Hienotunteisuuttako? Oh, se oli tarpeetonta. Näitä kohtaan, jos milloinkaan, oli paikallansa: silmä silmästä, hammas hampaasta. He olivat häpäisseet hänen omaisiansa, ja hän oli saattava heidät häpeämään vaikkapa keskellä katua.