— Saatanko sinut takaisin kotiin? — kysyi Haijele. Mutta samassa hän huomasi, että Mirjam oli pyörtymäisillään eikä varmaan olisi niinkään pitkälle jaksanut. Hän otti ajurin, he istuivat rekeen ja olivat parissa minuutissa kotona.
— Mirjam voi pahoin, pankaa hänet lepäämään! — huusi Haijele puodin ovelta. — Minä en ole vielä toimittanut tehtävääni, minun täytyy mennä. — Ja nuolena hän oli kadulla jälleen.
Haijele tiesi entuudesta, missä Sointu asui. Sieltä hän kai löytäisi
Eskonkin — ja tuon vieraan tytön, joka oli Mirjamin syrjäyttänyt.
Sinnepäin he olivat kävelleet, ja nyt heidän jo täytyi olla kotona.
Raivo kuohui Haijelen rinnassa, ei enää Mirjamia, vaan hänen pettäjäänsä kohtaan. Pikku raukka, kuinka uljaasti hän olikaan kärsinyt tuon hylkiön tähden! Niin, niin, se oli sitä tavallista: juutalainen ei ollut parempi kuin vaateriepu, jonka voi heittää nurkkaan, milloin halusi… Ah, kuinka hänen sydämensä oli täynnä! Ja hän oli sen purkava säälimättä, säästämättä…
Hyvä tosin, että Mirjam nyt oli Goista vapaa. Mutta ei se toisen rikosta vähentänyt.
Kimakasti kello soi, kun Haijele veti nuoraa. Avaamaan tuli Sointu, jonka silmät kävivät suuriksi, kun hän näki Haijelen.
— Neiti on hyvä ja astuu sisälle, — hän pyysi ujosti.
— Minä etsin veljeänne, — sanoi Haijele saksaksi. — Onko hän kotona?
— Ei ole. Mutta ehkä minä voisin…
— Voitte kyllä. Voitte sanoa hänelle, että hän on roisto!