— Minä tulen mukaasi! Haijele empi, mutta vastasi sitte:
— Tule!
Kun he päällysvaatteisiin puettuina astuivat puotiin, kysyi Rebekka ihmeissään, mihin he nyt olivat matkalla. Haijele vei hänet kamariin, puhui hiljaa jotakin hänen kanssansa ja sai pienen käärön, jonka pisti taskuunsa.
— Mutta ethän sinä ole vielä mitään syönytkään! — huudahti Rebekka äkkiä, lyöden kätensä yhteen. — Ei Mirjam voi päästä mihinkään, kuka päivällistä laittaisi?
— Noutakaa Ester, me syömme mitä tahansa, kun palaamme. Eikä sekään haittaa, jos puoti on suljettuna jonkun silmänräpäyksen.
Niin he menivät.
Myrsky oli tauonnut, pyry laannut. Kaduilla lumilapiot ahkerasti heiluivat, ja taajat joukot ihmisiä liikkuivat kävelyllä tai ostoksilla, päästyänsä irti vankeudesta, johon ilma heidät oli sulkenut.
Aleksanterinkadulla Mirjam äkkiä pysähtyi. Haijele näki hänen punastuvan ja kalpenevan, lopuksi niin, että huuletkin kadottivat värinsä. Hän ei ehtinyt kysyä mitään. Samassa hetkessä kulki heidän ohitsensa ihmistungoksessa se vaaleaverinen nuorukainen, jonka kanssa Haijele kerran oli nähnyt Mirjamin tanssivan, ja hänen rinnallaan, käsi kainalossa, asteli sorja, vilkassilmäinen tyttö. He eivät juutalaisneitosia huomanneet innokkaasti puhellessaan. Vasta kun he olivat ihan kohdalle ehtineet, sattui nuorukainen katsahtamaan ylös, ja silloin hänen silmänsä kohtasivat Mirjamin katseen. Vain lyhyt silmänräpäys, ja ijäisyys tuntui siinä lepäävän. Sitte he kadottivat toisensa näkyvistä.
— Se oli siis hän? — kuiskasi Haijele.
Mirjam liikutti huuliansa, mutta Haijele ei kuullut, mitä hän sanoi.
Eikä hän vastausta tarvinnutkaan.