Uudelleen Haijele hämmästyi. Hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä tuon tyttösen kaulaan ja riemuita: — Hyvin, pikku siskoni, bravo, bravo! — Vaan se jäi tekemättä. Sen sijaan hän käänsi päänsä pois, sanoen:
— Ken tahtoo olla Israelin tytär, olkoon sitä kokonaan. Ja siitä syystä minä vielä tänä aamupäivänä toimitan sormuksesi takaisin sille, joka sen antoi.
— Missä hän on? Tiedätkö sen? — huudahti Mirjam kiihkeästi.
— Kuinka? Etkö sinä muka tiedä sitä?
Hän pudisti surullisena päätänsä: — En, en.
Haijele katsoi häntä, ja katsoi yhä. Oliko hän sittekin lapsi — lapsi joka herkkänä uskoi kauniita satuja, mutta elämän todellisuudesta ei tietänyt mitään? Vai yhäkö hän petti ja teeskenteli?
Hän oli ottava selon siitä. Mitä matkan väsymyksestä? Sitä ei saanut tuntea, kun velvollisuus voimia kysyi.
— Minä lähden ulos, — sanoi hän Mirjamille.
— Oi Haijele, jos hituistakaan minusta välität, niin sano, missä hän on! — rukoili Mirjam, riippuen kiinni sisaressaan.
— En tiedä sitä, mutta menen ottamaan selvää.