— Esko Kaisla, — vastasi Mirjam silmää räpäyttämättä.
— Sointu Kaislan veli?
— Niin.
Nuo tyynet vastaukset ärsyttivät Haijelea enemmän kuin mikään muu.
Vaivoin hilliten ääntänsä hän lausui:
— Joka muukalaista rakastaa, on kuollut kansaltansa. Sinun täytyy hänet unohtaa.
— Joka unohtaa, se on uskoton. Minä olen luvannut olla hänen omansa.
Haijele joutui pois suunniltansa. Näin sitkeätä vastarintaa hän ei ollut valmistunut kohtaamaan. Kaikki haihtui mielestä, omat päätökset ja Ruubenille annetut lupaukset. Kavahtaen pystyyn hän työnsi huuliltansa:
— Sinä kristityn luuska, sinä…
Mutta silloin sävähti Mirjamkin ylös. Hänen poskensa punoittivat, ja hän näytti sinä hetkenä yhtä uljaalta kuin Haijele konsanaan. Hetkisen sisarukset seisoivat vastatusten, katsoen toisiansa silmistä silmiin.
— Minäkin olen Israelin tytär, — sanoi Mirjam värähtävin huulin. —
Kunniaani ei kukaan saa koskea!