— Istu tähän viereeni. Noin. Ja nyt puhelemme. Sanohan minulle, mitä sinulla on Naftali Junkeria vastaan?
— Ei mitään…
— Se on oikein, arvasinhan sen. Minä, vanhempi siskosi, olen morsian, ja nyt tulee sinusta myöskin, pikku Mirjam. Minä laitan sinulle kaikki kauniisti kuntoon, ja noista entisistä asioista emme hiisku mitään enää. Olethan sitte tyytyväinen, eikö niin?
— En voi, en rakasta häntä, — kuiskasi Mirjam.
— Sinä et ymmärrä, mitä puhut. Kyllä sinä tulet varsin onnelliseksi, jos vaan tahdot. Juurihan vakuutit, ettei sinulla ole mitään häntä vastaan.
Tuli jotain ylevää noihin kalpeisiin kasvoihin, kun hän ne kohotti, katsoakseen Haijelea silmiin.
— Jos sinä rakastat Ruubeniasi, voisitko naida toisen?
Haijele hämmästyi. Hän oli puhunut kuin lapselle, ja siinä olikin nainen hänen edessänsä. Milloin hän oli kasvanut? Milloin kehittynyt?
Mutta jos Mirjam oli nainen, oli Haijelenkin oikeus muuttaa kieltänsä.
— Minä tiedän, — hän lausui, — sinä rakastat kristittyä nuorukaista.
Mikä on hänen nimensä?