Ei vastausta, ei liikahdusta.
Haijele astui silloin puodin läpi huoneeseen, jota Mirjam oli siivonnut. Se oli aivan tyhjä, ainoastaan huono ilma löi vastaan. Hän avasi pihalle vievän oven, ja siellä kylmän porstuan nurkassa Mirjam kyyrötti, sinisenä vilusta, väristen kuin haavan lehti.
— Mirjam, mitä sinä täällä teet? — huudahti Haijele. — Minuako pakenit?
Tyttö ei vastannut, loi vain tuskaiset silmänsä Haijeleen ja painautui likemmäksi seinää. Mutta kun sisar tarttui hänen käteensä, antoi hän tahdottomana kuin pieni lapsi taluttaa itsensä puodintakaiseen kamariin.
— Älä pelkää, — sanoi Haijele melkein hellästi. — Onko se nyt viisasta, että juokset ulos kylmettymään, päästäksesi puhumasta kanssani? Sisaresihan minä olen ja tarkoitan parastasi. Kaikki kääntyy vielä hyväksi, kun vaan rauhoitut ja seuraat neuvojani.
Kuuliko hän oikein? Eikö Haijele tullutkaan pelottavana ja vihaisena häntä musertamaan? Suuret silmät saivat kysyvän, kummastelevan ilmeen, jähmettynyt sydän suli, ja hän vaipui maahan Haijelen eteen, peitti kasvonsa hänen helmaansa ja purskahti kiihkeään, huojentavaan itkuun.
Haijelekin sai kyyneleitä silmiinsä ja silitteli hiljaa Mirjamin mustia kiharoita. Kuinka toisenlaiseksi tämä kohtaus oli tullut, kuin hän ennakolta oli ajatellut!
Mutta eihän asia säälillä ja kyyneleillä selvinnyt. Tässä oli paljo vakavaa keskustelemista.
— Nouse ylös, Mirjam, — sanoi Haijele lempeästi, mutta päättäväisesti.
Hän totteli kohta.