Mirjam joutui hämilleen, silitti kädellään tukkaansa, kääräisi huivin hartioillensa ja pyrki ylös. Seinälle naulaan oli ripustettu hänen paras hameensa Junkerin tuloa varten. Olisi edes sen saanut yllensä pistetyksi…
— Ei, Mirjam, lepää vaan, jos olet väsyksissä, — sanoi Sointu, lempeästi pakottaen hänet vuoteelle takaisin. — Minä istun tähän patjan reunalle viereesi, ja sitte puhelemme. Jaksatko hetkisen?
— Sinua jaksan kyllä kuunnella.
— Minä tulin pyytämään Eskon puolesta anteeksi. Hän on niin pahoin tehnyt…
— Ei minulla ole mitään, ei mitään enää jäljellä, — kuiskasi Mirjam. Kyyneleet puhkesivat kumpaisenkin tytön silmiin, ja he vaipuivat nyyhkyttäen toistensa syliin. Sanoitta he ymmärsivät, mitä sydän tunsi.
— Hän ei edes tahtonut tulla, — sanoi Mirjam vihdoin haikeasti huoahtaen.
— Hän tulee, jos annat luvan.
Tyttö alkoi vapista sen kuullessaan.
— Onko se sinulle liian vaikeata?
— Vaikka kuolisin, niin, Sointu — oi, minä tahdon, jos hän vaan tahtoo! Mutta tänne… Pitääkö hänen nähdä tämä ruma huone? Ei, toiset saavat mennä mihin tahansa. Minä vien hänet kamariin, minä pukeudun juhlavaatteisiin… Sointu rakas, tuo hänet pian!