Sointu katsoi Mirjamia oudoksuen. Hänen silmissään oli niin kummallinen kiilto ja polte poskilla. Hourailiko hän? Mikä hänen oli?
— Hyvästi siis. Saanko toiste tulla luoksesi uudestaan?
— Milloin tahansa! Minä kuiskaan sinulle jotakin, ennenkuin menet. Kuule: äiti otti sinun kirjasi… En minä sitä hävittänyt, se oli rakas minulle. Kaikki on otettu pois… Ei minulla ole mitään, ei mitään enää…
Tuo sama toivoton huokaus, ja taas ääni hiljeni nyyhkytyksiin.
— Jeesus on aina luonasi, — kuiskasi Sointu. — Sano hänelle näin: "Rakas Jeesus, anna minun tuntea, että sinä olet täällä!" Sitte et ole yksin.
Mirjamin huulet liikkuivat hiljaa, Sointu suuteli häntä ja lähti.
Puodissa hän sattui vastuksiin kiiltäväposkisen, hienoksi siistityn juutalaisnuorukaisen kanssa. Se oli Naftali Junker, joka saapui kosimaan.
Rebekka otti vieraan kohteliaasti vastaan, mairitteleva hymy huulillansa. Junker tervehti tulevaa anoppiansa ja Haijelea, muhoillen hänkin hämillään ja hyvillään, ja sitte hänet esiteltiin Ruubenille.
— Minun asiani kai on tunnettu, — alkoi hän, rykäisten kainoudessaan ja katsellen etsivästi ympärillensä.
— On niinkin, — kiirehti Rebekka vastaamaan. — Istukaa, olkaa niin hyvä. Tämä on meille suuri kunnia… Kyllä Mirjam —