— Suokaa anteeksi, herra Junker, — keskeytti Haijele tyynesti ja arvokkaasti. — Mirjam ei voi hyvin, ette valitettavasti tällä kertaa saata häntä tavata. Kysymyshän koskee yksin teitä ja sisartani. Me lähetämme teille sanan, jos Mirjam sitä toivoo terveeksi tultuansa.
Junker avasi silmänsä selälleen, ja Rebekka vilkui Haijeleen hämmästyneenä ja levottomana. Mistä tämä muutos johtui?
Mutta Ruuben puristi morsiamensa kättä voitonriemusta säteillen, ja Haijele kiitti sydämessään Jumalaa siitä, ettei enää ollut mitään syytä pakottaa Mirjamia, kun liitto muukalaisen kanssa itsestään oli rauennut.
Hätäisenä Rebekka puhui:
— Niin, mikä häneen nyt tulikaan, siihen Mirjamiin. Jos herra Junker ei pane pahaksi, niin ehkä täytyy tehdä, niinkuin Haijele sanoo. Kyllä Mirjam tietysti mielelläänkin… vaikka mitä semmoinen lapsi itse ymmärtää, mehän sen paremmin tiedämme päättää. Mutta jos nyt herra Junker sentään odottaisi —
— Ei ole tarvis odottaa, — kuului ääni ovelta heidän takaansa.
He kääntyivät kaikki katsomaan. Siinä seisoi Mirjam parhaissa pukeissansa, kuumeinen hehku poskilla, silmissä katse kuin unissakävijän. Mutta ihana hän oli kuin ilmestys toisilta mailta.
— En minä mene naimisiin, — hän jatkoi.
Toiset eivät vielä ehtineet sanaakaan lausua, kun Mirjam huudahti melkein kirkaisten.
Pari silmänräpäystä Mirjamin tulon jälkeen oli puodin ovi käynyt. Mirjam oli jättänyt kamariin vievän oven sepo selällensä, ja kun hän päätänsä käänsi, seisoi hän Eskon ja ruskea tukkaisen tytön kanssa vastatusten.