Esko oli "ollut mies" ja kertonut kaikki Tuulikille. Tyttö oli hämmästynyt aivan sanattomaksi. Olihan hän vaan juutalainen, tuo toinen — mutta kuitenkin Tuulikki tunsi kuin syyllisyyden piston sydämessänsä. Hän oli tietämättänsä melkein pyrkinyt anastamaan Mirjamin sijaa, ja hänen siis myöskin oli syy — jos Eskonkin. — Tule, — oli Tuulikki vihdoin päättävästi lausunut, — me menemme hänen luoksensa. Minä tahdon olla kanssasi. Ajakoon meidät pois, jos tahtoo, mutta pilvi varjostaa meidän onneamme, ellemme yritä. — Silloin oli Esko luonut häneen ihailevan katseen, syvemmän kuin ennen milloinkaan. — Sinä olet enemmän kuin osasin aavistaa, — oli hän sanonut, — luulin sinua metsän sinipiiaksi, ja sinä oletkin jalo nainen! — Soinnun he kohtasivat lähellä Pollin asuntoa, ja keveämmin sydämin he astuivat sisälle, kun tiesivät Mirjamin odottavan.
Vaan tuo vihlaiseva huudahdus sai Eskon aivan pois suunniltansa.
— Mirjam, Mirjam, voitko antaa anteeksi minulle? — pyysi hän tuskassa, välittämättä ympäröivistä ihmisistä.
— Ja voitteko minulle antaa anteeksi, että olen hänen omansa? — lausui Tuulikki kostuvin silmin.
— Anteeksi — oi annan, annan, — kuiskasi Mirjam. Mutta samassa hehku pakeni hänen poskiltaan, hän horjahti ja vaipui pyörtyneenä Eskon ja Tuulikin käsiin.
— Chas wescholom! [varjelkoon] — sanoi Naftali Junker ja luikki tiehensä pelästyksissään.
X
RAKKAUS SUURIN
Sointu oli turhaan temponut puodin ovea; se oli nähtävästi lukittu, koskapa ei auennut. Hän kiersi pihan kautta ja astui estämättä sisälle.
— Onko Mirjam kotona? — kysyi hän ystävällisesti, pelästymättä siitä, että Rebekka ja Haijele vetäytyivät kiireesti peremmälle.