Sillaikaa Rebekka oli vetänyt Mirjamin esiin nurkasta, jonne tyttönen muiden keskustellessa oli nukahtanut, ja lähetti hänetkin keittiöön riisuutumaan. — Tämä lapsi edes oli tavallinen, boruch Haschêm [= Jumalan kiitos], vaan tuo toinen, paratkoon, mikä siitäkin tulisi?
Mirjam vaipui unen helmoihin kohta kun pääsi sänkyyn, mutta Haijele rukoili vakavasti ja juhlallisesti:
— Israelin Jumalan nimessä seisokoon oikealla puolellani Miikael, vasemmalla Gaabriel, edessäni Uuriel, takanani Raafael ja pääni puolessa Jumalan Schechina! [Schechina = läsnäolo.]
Sitte hänkin pian nukkui suloiseen uneen.
Vaan toisessa huoneessa ei vielä levolle laskeuduttu. Isä Israel oli nyt päättänyt, että hän kolmen päivän perästä lähtisi. Siitä ei ollut enää mitään sanottavaa. Mutta uusi tuuma oli äsken herännyt hänen mielessään.
— Rebekka, — virkkoi hän vaimollensa, — mitä arvelisit, jos ottaisin
Haijelen mukaani?
— Miksi et sitte yhtä hyvin meitä kaikkia?
— Teistä minulla olisi pelkkää vastusta, ja niinkuin sanottu, se nostaisi liiaksi huomiota. Mutta Haijele ei ole sellainen kuin muut; kyllä hän itsensä hoitaa. Onhan minulla sitte joku, joka edes keittää ruokani. Juhlan mentyä ohi ilmoitan opettajalle, että Haijele ei enää saa käydä vääräuskoisten koulua. Siitä ei voi mitään epäilystä herätä.
Rebekka huokasi. Hän tunsi jäävänsä äärettömän turvattomaksi kahdenkesken hentoisen Mirjaminsa kanssa, mutta toisaalta väheni huolten taakka suuresti, jos Haijele oli poissa, tuo kummallinen lapsi, jonka päähänpistoista ei koskaan ollut takeita.
— Ota hänet siis, — lausui hän hiljaa. Ja sitte hän teki, mitä hän ei muistanut tehneensä vuosikausiin: meni tyttöjen vuoteen luo, katseli heitä, siinä kun he makasivat niin kauniina ja viattomina, painoi kumpaisenkin peitteelle suudelman, kyynelten kiihkeästi vuotaessa.