— Jouluna, kun olimme yhdessä, koski viimeinen rukouksemme Israelia, — jatkoi rovasti, jälleen pyyhkäisten pois kyyneleen. — Silloin Sointu murehti sitä, ettei ollut juutalaislähetyssaarnaajaa Helsingissä. Eilen hän sanoi meille, kun itkimme: "Enhän pahoittanut mieltänne? Minä sain kumminkin vähän olla lähetyssaarnaajana!" Raskasta se meille oli, mutta kuitenkin meidän täytyi syvimmässä sydämessämme kiittää Herraa. Poikamme on suuresti rikkonut perhettänne vastaan — minä tiedän kaikki, hän on sitä surrut ja kertonut sen meille — mutta nyt sai tyttösemme sen sijaan todistaa Mirjamille siitä rakkaudesta, joka on pysyvämpi ja ihanampi kuin Eskon milloinkaan olisi voinut olla. Herran tiet ovat ihmeelliset.
— Herra rovasti… ettekö todellakaan ole meille suutuksissa? — kysyi
Haijele arasti, hämmästyneenä.
— Kuinka sitä voitte ajatella? Herra hänet antoi, Herra otti.
— Mutta tottahan mieluummin olisitte suonut, että hän olisi pysynyt meiltä poissa?
Haijelen silmät päilyivät niin mustina ja tutkimattomina kuin pohjaton syvyys. Ne kysyivät kiihkeästi, ne näyttivät tunkevan isänsydämeen asti. Eikä rovasti sitä katsetta väistänyt.
— Olisimme hänet tahtoneet pitää, rakas neiti — oi niin mielellämme. Sydämemme on taistellut, sekä äidin että minun, mutta meillä on nyt rauha, vaikka haavoista verta vuotaa. Jeesus Kristus kuoli meidän syntiemme tähden. Ylistetty olkoon hänen nimensä siitä, että lapsemme sai kuolla, ollaksensa rauhan saattajana yhdelle hänen karitsoistaan.
Haijele hengitti nopeasti. Aallot kävivät voimakkaina hänen rinnassaan.
— Ja hän itse — eikö hän katunut käyntiänsä Mirjamin luona? — hän kysyi.
— Ei, ei hetkeäkään. Rakkaus häntä vaati, ja kuolema oli hänelle suloinen.
Ruuben oli äänetön ja hyvin totinen, Haijele kätki kasvot käsiinsä. Nyyhkytykset puistattivat koko hänen ruumistansa. Hänen huuliltansa tunki kuiskaus: