Hän riisui turkkinsa, ja papinpuku tuli näkyviin. Hapset hohtivat hopealta, ja varsi oli hiukan kumara, kun hän astui yli lattian. Haijele esitteli Ruubenin ja veti sitte keinutuolin vieraalle ikkunan ääreen.
— Molemmat lapseni ovat teille tutut, — hän alkoi. — Tulen juuri heidän tähtensä. Tuon tervehdyksen pikku Soinnultani.
— Kuinka hän voi? — kysyi Haijele hätäisesti.
— Eilen, iltaruskon hehkuessa noin kauniisti kuin nytkin, hän meni
Isän majoihin.
— Onko hän kuollut? — huudahtivat Ruuben ja Haijele yhtaikaa.
Rovasti pyyhkäisi kyyneleen, joka kierähti poskelle.
— Jumalan tahto tapahtukoon, vaikka se äidin ja isän sydäntä vihloo. Ja nyt täytän kalliin velvollisuuden, hänen viimeisen toivonsa. Hän pyysi minua tulemaan luoksenne.
— Mitä hän tahtoi minulle sanoa? — kysyi Haijele henkeänsä pidättäen.
— Hän pyysi kertomaan, että sisarenne kuoli turvallisesti, Herran Jeesuksen omana. Mirjam neiti oli hartaasti halunnut kastetta, ja Sointu, ainoa kristitty, joka oli hänen luonansa, täytti hänen pyyntönsä. Hän ei sitä tietänyt tehdä sääntöjen mukaan — hän pelkäsi, ettei hänellä ollut siihen oikeutta ensinkään — mutta heidän sydämensä oli oikea Jumalan edessä, niin kastajan kuin kastettavan, ja Jumala katsoo yksin sydämeen. En tiedä, mitä sisarenne opistamme ymmärsi — tuskin paljoakaan — mutta lapseni sanoista tiedän, että hän kuoli kristittynä.
Seurasi syvä äänettömyys. Ruuben ja Haijele olivat kuin salaman iskeminä.