* * * * *
Oli ihana sunnuntai-iltapäivä helmikuun loppupuolella. Haijele ja Ruuben istuivat ikkunan ääressä, äänettöminä ihaillen lumen puhtautta ja taivaan värejä, kun aurinko meni mailleen. He olivat äsken keskustelleet Rebekan kanssa tärkeästä asiasta ja päässeet päätökseen. Äidin piti seurata heitä Leipzigiin ja jäädä uuteen kotiin, jonka he aikoivat perustaa. Se päätös oli maksanut paljon heille kumpaisellekin, sillä Ruuben rakasti hienoutta ja Haijele oli ylpeä. Mutta eiväthän he muutakaan voineet, kun Rebekka oli niin yksinäinen ja lohduton. Haijele oli sanonut Ruubenille: — Näin on isien säädyissä vakuutettu: "Jos ihmiset kunnioittavat vanhempiansa, sanoo Jumala, että hän sen lukee heidän hyväksensä, aivan kuin hän itse olisi näkyväisenä heidän keskellänsä ja he häntä kunnioittaisivat." Vanhempien kunnioittaminen on perusehtona kansamme ijäiseen pysymiseen. — Olkoon toivosi mukaan, — oli Ruuben vastannut.
Ja nyt tuntui niin hyvältä ja rauhaiselta. He olivat kahden kotona, sillä Rebekka oli rientänyt Slimanille suurta uutista kertomaan. Eivät he pitkään hetkeen olleet sanaa vaihtaneet, mutta he tunsivat, kuinka heidän sydämensä yhteistykytyksin sykähtelivät.
Silloin ovea koputettiin.
— Sisään! — huusi Haijele.
Hän hämmästyi, kun näki ventovieraan henkilön, vanhuksen, joka oli puettu suuriin lammasnahkaisiin turkkeihin.
— Oletteko neiti Poll? — kysyi hän saksaksi, niin ystävällisen arvokkaalla tavalla, että huonosta ääntämisestä ja maalaisesta puvusta huolimatta heti huomasi syvästi sivistyneen miehen puhuvan.
— Olen. Kenen kanssa minulla on kunnia —?
— Nimeni on Kaisla. Rovasti Kaisla.
— Oi, tehkää hyvin, astukaa peremmälle…