— Sairashuoneelle!
Ruuben ei vastustanut. Olihan hän itse mukana suojelemassa armastansa.
Hoitaja ei ollut tavattavissa; eihän hän muiden ihmisten ilmoille päässyt. Se vaan tiedettiin kertoa, että neiti Kaisla heti oli saanut tavattoman korkean kuumeen, pelastuksen toivoa ei ollut, ja sähkösanomalla kutsuttujen vanhempain piti saapua niin pian kuin matka myönsi.
Aivan kuin huumautuneena Haijele kulki Ruubenin rinnalla alas portaita.
Se oli siis totta. Soinnun piti kuolla Mirjamin tähden.
Nuo vanhemmat — kuinka he mahtoivatkaan kirota heitä, syyllisiä! Kirottiinhan juutalaisia jo muutenkin. Kukapa käsittäisi, että tyttö itse oli surmaan syöksynyt? Ja kuinka hyvänsä — Mirjamilta tarttumus oli tullut, heidän oli syy ainakin välillisesti.
— Meidän täytyy lähteä Saksaan jo tällä viikolla, — sanoi Ruuben päättävästi, katsellessaan Haijelen alakuloisia kasvoja. — Sinä et näy kestävän näitä mielenliikutuksia.
— Vielä vähemmin kestän, että lähdemme. Ei, Ruuben — täällä aivoissani lyö se vasara, joka huumaa minua iskuillansa, ja sen kuljetan mukanani, minne menenkin. Rauhaa ja selvyyttä minä kaipaan. Tiedäthän mikä minun on. En voi lähteä, ennenkuin olen hänestä kuullut… ennenkuin saan selville, hänkö omistaa Aaronin vihannoivan sauvan, jota koko sielullani olen etsinyt. Toinen tai toinen meistä on voittava. Elämä riippuu siitä… työni kansamme hyväksi… kaikki, kaikki. Eikä yksin minun, vaan sinunkin. Enkö minä ole ymmärtänyt oikein?
— Meidänhän piti ryhtyä sionismin asiaa ajamaan täällä Helsingissä, — sanoi Ruuben, vastaamatta kysymykseen.
Haijele hymyili katkerasti.
— Niin, niinhän meidän piti…