Se ahdisti häntä ja teki niin oudon rauhattomaksi. Paljon hän näinä päivinä mietti ja keskusteli Ruubenin kanssa. Hän piteli kiinni kuin oljenkorresta: tuo nuori tyttö ehkä kuitenkaan ei ymmärtänyt, mitä hän puhui; yksinkertainen ja typerä hänen täytyi olla. Jos tulisi kysymykseen, pelkäisi hänkin ja katuisi "rakkauttaan".
Joka päivä Haijele oli telefoonissa kysynyt tietoja Mirjamista, ja aina hän kuin sisäisestä pakosta lisäsi: — Eihän sinne vaan ole tuotu sitä neitiä, joka Mirjamin sairastuessa oli meillä? — Joka kerta hän sai kieltävän vastauksen. Kummallista! Hän hengitti helpommin, ja kuitenkin se samalla oli kuin pettymys.
Ruuben pysyi epäilevänä Soinnun säilymisen suhteen. Tyttö oli niin nuori ja siksi vastaanottavaisempi, ja muutenkin hän näytti sellaiselta, kuin pelkkä hengähdys voisi hänet puhaltaa pois. — Tämä tauti ei puhkea niin nopeaan, — hän sanoi pudistaen päätänsä.
Ja nyt eilen, kun Haijele Mirjamin kuoleman johdosta kävi sairashuoneella, kerrottiin, että edellisenä päivänä oli se odotettu ja pelätty asia tapahtunut…
Silloin hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä kysyvä ahdistus olisi käynyt pelkoa voimakkaammaksi. — Laskekaa minut puhuttelemaan neiti Kaislaa! — oli hän pyytänyt. Mutta sitä ei sallittu.
Hän kertoi kaiken Ruubenille, ja tämä oikein kauhistui: — Ei, ei — Jumalan kiitos, että he olivat kyllin viisaita kieltääksensä. Juuri kun alan olla vakuutettu, että sinä olet vaarasta pelastunut, heittäytyisit siihen uudestaan.
Mutta hänen täytyi… tänään vielä hänen täytyi jotakin saada tietää.
Mirjamistakin hän halusi kysellä. Eihän hän eilen mitään voinut.
Kun he olivat saattaneet Rebekan kotiin ja huone taas oli surunvalittajista täyttynyt, silloin Haijele kuiskasi Ruubenille:
— Tule kanssani!
— Mihin? — kysyi Ruuben vasta kadulla.