— Oi Sointu, — kuiskasi Mirjam heikolla äänellä, — minunko tähteni?…
— Älä sitä ajattele!
— Tämä on ollut niin vaikeata… Mutta minä uskon… Jeesus vie portista sinne, missä ne valkoiset liljat kasvoivat… Kastoithan sinä minut hänelle… Rakastaahan hän minua… niinkuin sinäkin…
— Oi paljon, paljon enemmän! Ehkä minäkin jo pääsen kotiin — ehkä pian. Sinä tulet vastaan.
— Tulen, tulen!… Kiitos, Sointu…
Seuraavana yönä Mirjam nukkui pois. Hoitajatar kuunteli ihmetellen, kuinka juutalaistyttö viimeiseen hetkeen asti toisteli Jeesus-nimeä.
— Melkein hän sietäisi kristityn hautauksen, — tuumi neiti.
Sitä ei kuitenkaan kukaan pannut edes kysymykseen. Mutta ei hän oikein juhlallista hautausta juutalaiseenkaan tapaan saanut. Rebekkaa kyllä naapurit kävivät lohduttamassa ja lähettivät hänelle murheruokaa runsain määrin, mutta hurskasta saattamisvelvollisuutta he eivät täyttäneet. Kuiskailtiin nimittäin korvasta korvaan, että tässä kuolemantapauksessa piili jotakin salaperäistä ja kauheata. Mistä lieneekään se huhu alkanut — Junkerilta ainakin Peritzit sen kuulivat. Nyt oli näet Eeva Naftalin morsian ja tiesi kaikki mitä sulhasen kotona tiedettiin. — Vainaja ei muka ollut oikea Israelin tytär. Gojimin kanssa oli liehunut ja salassa saastuttanut itsensä väärällä opilla. Jumala oli häntä siitä rangaissut kuolemalla, ja hänen syynsä oli niin suuri, ettei voinut tietää, riittikö kuoleman sovitus mihinkään muuhun kuin siihen yhteen ainoaan syntiin. Ehkä hän vei kaikki muut rikokset mukanansa ja joutui Gehinnomiin. [Gehinnom = Talmudin mukaan paikka, jossa kuolleet Israelilaiset puhdistuvat tulen kautta ja Gojim hävitetään.] Kuka sellaista uskalsi hautaan saattaa?
Hautapuheen rabbiini kuitenkin piti, ja rouva Sliman, joka aina oli Mirjamia hellinyt, oli Rachelin kanssa tullut surevien mukaan, toisten jupinasta välittämättä. Rebekka vaikeroi täyteen ääneen, Ruuben oli hyvin vakava, ja Haijele seisoi kalpeana kuin marmorikuva. Hän tiesi jo, mistä Mirjam oli taudin saanut. Ei minkään salaperäisen tuomion kautta, kuten ihmiset huhusivat, vaan ihan yksinkertaisesti Melidulla Hamin huoneesta. Tutkimus oli pantu toimeen, ja tuloksena oli tieto, että Melidulla makasi isorokkosairaana Viipurissa, jonne hän oli matkustanut heti karkoituspäivänä, vietyään tavaransa panttiin. — Toisin sanoen, Haijele itse oli epäsuorana syynä sisarensa kuolemaan. Hänen tähtensä Mirjam sysättiin tuohon huoneeseen, eikä hän mitään tehnyt, asettaaksensa toisin. Se tunto raskautti kuin kivi sydämellä.
Muutenkin koko hänen tasapainonsa oli järkkynyt näiden kahden viikon kuluessa. Oikeastaan Ruubenin ja hänen jo olisi pitänyt palata Leipzigiin, mutta hän ei voinut. Tahtoihan hän odottaa, kuinka Mirjamin kävisi… ja hänen itsensä. Joka aamu herätessään hän ajatteli: vieläkö olen terve? Hän, uljas ja rohkea! Ja silloin hänen eteensä kuvautui keltakiharainen tyttö, joka lausui: "Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä kuolemaa…" Ja sitte Ruubenin huomautus: "Rakkaus on suurin niistä."