Hän odotti raivon puuskaa tuolta mustasilmäiseltä tytöltä, joka jo kerran ennen oli hänelle riehunut, mutta tällä kertaa hän erehtyi. Haijelen katse vaipui alas, Ruubenin samoin. He mahtoivat tuntea ihan samaa, sillä yhtaikaa he jälleen nostivat silmänsä ja katsoivat toisiinsa. Täytyihän sen hetken muistua heidän mieleensä, jona Ruuben kauhulla käsitti, mikä uhkasi Mirjamia ja samassa kenties koko perhettä. Silloin oli voimakkaan nuorukaisen itsensähillitsemiskyky pettänyt. Mirjamin valitus vihloi hänen korviansa, ja hän itse seisoi toisessa huoneessa tuskan valtaamana, käsivarret intohimoisesti kiertyneinä Haijelen ympäri. Hänen rakkaimpansa häilyi vaarassa — ja hän oli ollut synnyinkaupungissaan käymässä omaistensa luona eikä tietänyt mistään, ennenkuin nyt, jolloin ehkä oli liian myöhäistä. Ja kauhu valtasi Haijelenkin. Sairastua… kenties kuolla… Nytkö, kun juuri elämä hymyili, kukkaset puhkesivat polulle, ja suuret näköalat, ihanat työtanteret aukenivat eteen? Ei, se oli mahdotonta, liian kamalaa — pahaa unta vaan… Vaivoin he olivat tyyntyneet sen verran, että Ruuben voi ryhtyä tarpeellisiin toimiin.
Ja nyt tuo nuori hentonen tyttö kertoi, että kuolema ei ollut mitään pelottavaa hänelle — eikä Mirjamillekaan… Jeesuksen tähden! Sairaus häntä vielä vähän pelotti, mutta rakkaudesta Mirjamiin hän oli siihenkin valmis! Kuinka ihmeellistä tämä kaikki… aivan käsittämätöntä.
Silloin oli kuin Ruuben äkkiä olisi löytänyt salaisuuden avaimen.
— Rakkaus on suurin niistä, — sanoi hän itsekseen.
Mutta Haijele sen kuuli.
— Onko se siis kuitenkin totta? — hän huudahti äänellä, jossa koko hänen sielunsa väreili.
Sointu ja Rebekka eivät heitä ymmärtäneet. Äiti parka oli aivan onneton taikauskoisessa taivaan rangaistuksen pelossaan ja surussaan tyttären tähden, ja Sointu taas kysyi viattomasti:
— Miksi emme jo mene?
Soinnun suhteen ryhdyttiin tarkkoihin varokeinoihin, mutta hän sai kyllä palata heti kotiinsa takaisin. Vaan täsmälleen kahden viikon kuluttua hän tuotiin uudestaan sairashuoneeseen. Tarttumus oli kuitenkin tullut.
Silloin hän näki vielä Mirjamin, vaikka hän tuskin tunsi taudin muuttamaa ystäväänsä.