— Hm, niin… Hyvä neiti, en tunne määräyksiä, jotka ovat voimassa täällä Helsingissä. Mutta lääkärinä luulen velvollisuudekseni pyytää teitä seuraamaan mukanamme sairaalaan. Siellä saamme täkäläisiltä lääkäreiltä kuulla, voitteko suorastaan palata kotiinne vai täytyykö ensin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen tartunnan ehkäisemiseksi. Morsiameni ja hänen äitinsä jäävät toistaiseksi sairashuoneelle.
Sointu näytti hiukan hämmästyvän.
— Minua odotetaan asunnossani… Mutta ehkäpä lääkäri ei minua pidätäkään. Kyllä minä tulen.
— Ettekö ensinkään pelkää? — kysyi Haijele. Se kysymys oli niin kiihkeä, että selvästi kuuli siinä piilevän jotakin aivan erikoista, mikä läheltä koski tiedustajaa itseään.
— Sairastumistako?
— Niin, tietysti…
— En tiedä — ehkä vähän. Tuntuu niin kummalliselta mennä täältä sairashuoneeseen… Mutta minä olen sentään niin iloinen, kun sain olla Mirjamin kanssa. Se kyllä korvaa kaikki.
— Sanokaa, miksi tahdoitte mennä hänen tykönsä?
Haijele tarttui hänen käteensä, silmät syvinä ja palavina.
— Ajattelin, että hän oli niin yksin. Rakastanhan minä häntä! Ja sitte — neiti, te ehkä suututte — minä myöskin halusin sanoa hänelle, että Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä kuolemaa. Ei Mirjam enää pelkääkään.