Silloin astui Sointu Mirjamin eteen, mielessä syvä, pyhä juhlallisuus, joka sai hänen hennon olentonsa värisemään. Lasista hän otti vettä, pudotti helmeileviä pisaroita Mirjamin mustille kiharoille ja lausui vakavin, helkähtävin äänin:
— Minä kastan sinut, Mirjam, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!
Sitte hän vaipui polvillensa, liikutuksesta aivan vapisten.
— Jeesus, rakas Vapahtaja! — rukoili hän, — ota Mirjam nyt omaksesi!
Kiitos, että hän nyt on vihitty sinulle — elämään tai kuolemaan!
Ja äänettä sydämessään hän lisäsi: — Kiitos, että sain voimaa tehdä sen! Jos väärin tein — anna anteeksi, oi anna anteeksi, sinä pyhä Herrani! Mutta minä luulin, että käskit minua… Teinhän sen rakkaudesta sinuun ja häneen…
— Nyt olen valmis, Sointu! — kuiski Mirjam, autuas loiste silmissänsä. — Minä jaksan kävellä, ei tarvitse taluttaa. Kiitos, Sointu, kiitos! Minä olen siis kristitty…
Kun he tulivat ulos huoneesta, viittasi Ruuben itkevää Rebekkaa ja Haijelea pysymään loitommalla ja vei Soinnun avulla Mirjamin sairashuoneen kuomirekeen. Sieltä hän vielä viimeiseksi hymyillen nyökkäsi päätänsä Soinnulle.
— Kuinka hän noin rauhalliseksi tuli? — mietti Ruuben ihmetellen itsekseen. Juurihan Mirjam vähän aikaa sitte kauhistuneena oli valittanut, saadessaan tietää taudin todellisen laadun. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa tätä aprikoida; Ruubenilla oli toinen vastenmielisempi tehtävä.
— Neiti, — sanoi hän, kääntyen Soinnun puoleen, — olen syvästi pahoillani siitä, että teidän sallittiin olla sairaan luona…
— Minun yksin oli syy, — vastasi Sointu. — He tahtoivat estää, mutta minä menin. Älkää huolehtiko, en kadu sitä ensinkään.