Siinä seisoi oven takana tumma, hienoasuinen nuorukainen. Sointu arvasi, että hän oli juutalainen lääkäri, Haijelen sulhanen. Ruuben kumarsi myönnytykseksi pyyntöön, ja Sointu vetäytyi takaisin. Mutta sitte vakava ääni kuului puhuvan kuin nuhdellen Rebekalle ja Haijelelle, vaikka Sointu ei sanoja erottanut.
— Se koskee minua, — ajatteli hän, auttaessaan vaatteita Mirjamin ylle. Täytyi kiiruhtaa. Kumpikaan ei puhunut mitään, Mirjam vaan huokaili hiljaa.
— Nyt sinä olet valmis.
— En ole…
Hän putosi vuoteelle istumaan. Sointu seisoi äänetönnä, mutta sydän löi ihan haljetakseen.
Uusi koputus ovelle.
— Kohta! — huusi Sointu.
Tässä ei ollut viivytyksen varaa.
— Sinä siis toivoisit? — hän kysyi.
— Oi niin! Kyllä se varmaan on jotain tärkeätä, koska teidät kaikki kastetaan. Minä kuolisin turvallisemmin. Se olisi merkki, että saan tulla kristityksi, että teidän Jeesuksenne huolii minusta…