— Mitä oletkaan puuhaillut? — hän kysyi.
— Ensin kävin uudessa pikku kodissa tutkimassa, oliko se valmis valtiattarellensa. Aurinko paistoi sinne sisälle, se oli täynnä kevätilmaa ja valoisaa odotusta. Sitte menin synagoogaan. Punainen verka peittää käytävää ovelta perälle asti, vuottaen sinun jalkaisi askeleita. Palmut ja laakerit vihannoivat, ja ruusuista ja liljoista leviää tuoksu yli koko salin. Oi Haijele, minä soisin hetkien rientävän! Eikö jo pian tulla sinua pukemaan?
Haijele katsoi kelloa.
— Tunnin kuluttua.
— Saanko olla siksi luonasi? Vai onko sinulla vielä jotain tehtävää?
— Ei mitään. Olen jo kylpenytkin.
— Kylpenyt! Niin, se on totta, onhan se jokin tapa tai määräys. Aina sinä niistä pidät huolta.
— Kuinka en sitä tekisi, kun olen Israelin tytär! Istu tähän, Ruuben, anna minun pitää käteni kädessäsi. Kiitos kaikesta, mitä uhraat minun tähteni tänään. Oi, kyllä minäkin odotan sitä hetkeä, jona seisomme katoksen alla ja ijäksi yhdistymme…
Ruuben oli hetken vaiti. Hänen katseensa loisto tummeni aivan kuin päivän silmä, milloin pilvi sen ylitse kulkee.
— Oletko antanut liian paljon? — kuiskasi Haijele. — Tuntuuko sinusta vaikealta tovereittesi vuoksi?