— Ei, ei. He ja minä olemme aivan välinpitämättömät toistemme suhteen. Tiedäthän, milloin sisäisesti erkanin heistä. Kyllä he ivailevat, ehkä joku pujahtaa meidän outoja häämenojamme katsomaankin — mutta jo aikaa sitte opetit minulle, ettei kannata vaihtaa sydämensä valitsemaa Israelin impeä juutalaisvihollisiin "ystäviin"…
— Vaan jokin sinua vaivaa, Ruuben, — lausui Haijele hellän huolekkaana. — Äänesi ei ole iloinen, mielesi ei ole kirkas. Tänään sen täytyy sitä olla! Sinähän rakastat minua — niin kerro siis, mikä sydäntäsi painaa, että minä pyyhkisin huolesi pois kuin lehdeltä kastekyyneleen!
— En olisi murehduttanut sinua, varsinkaan kun jo on liian myöhäistä, — vastasi Ruuben hiljaa. — Mutta koska tahdot, niin… Olet oikeassa, Haijele, nuo menot ne rasittavat — vaan ei toverieni ivan, ei oman "selvän järkeni" tähden, josta sinun on tapa puhua… Eikö siis kertaakaan ole mieleesi johtunut, että omaisemme, vieraamme, koko ympäristömme on pian pitävä meitä julkeina teeskentelijöinä? Ja olemmeko itse asiassa rehelliset?
— Rehelliset? Mitä tarkoitat?
— Muistele vaan niitä iltapäiviä, jotka Helsingissä vietimme rovasti Kaislan hiljaisessa huoneessa! Ajattele viimeviikkoista käyntiämme lähetyssaarnaaja N:n luona! Puuttuuko meiltä muuta kuin ratkaiseva askel, ruvetaksemme hänen säännöllisiksi oppilaiksensa? Ja nyt lähdemme synagoogaan, annamme vihkiä itsemme juutalaisilla menoilla ja uskottelemme kaikille olevamme kunnon israelilaisia!
— Me olemmekin kunnon israelilaisia! — huudahti Haijele tulisesti. — Näissä menoissa ei ole mitään, joka omaatuntoamme loukkaisi. Kristittyjä emme vielä ole, mutta kerran niin pitkälle päästyämme pysymme yhäkin israelilaisina. Muukalaisiksi emme voi emmekä tahdo milloinkaan tulla, sen käsität sinä yhtä hyvin kuin minäkin. Hän, jonka opetuslapsiksi mielemme palaa, oli kansamme jäsen, kun hän maan päällä vaelsi. Siinä maassa hän syntyi ja kuoli, johon me sionistit pyrimme Israelia kokoamaan. Kansani on minulle yhtä rakas kuin ennen, sionismia harrastan yhtä paljon, vanhoja tapoja tahdon yhtä uskollisesti noudattaa. Ja sinä seisot rinnallani, sinä ymmärrät minua — eikö niin, Ruuben?
— Kansasi työntää sinut ulos ja minut samoin. Suvaitsevainen sionismikaan ei tahdo meistä tietää, jos kristityiksi tulemme. Se kärsii kyllä puhuttavan Nasarealaisesta, joka on profeettain joukossa "yksi suurimmista" — vaan ei myöskään enempää. Mitä taas kristittyihin tulee, vierovat he varmasti meitä, jos pysymme juutalaisina. Siinä se tulevaisuus, jonka sinun ohjelmasi asettaa eteemme.
Ruubenin ääni oli surullinen, melkein katkera. Haijelen silmistä säihky sammui.
— Niin, niin se lienee… Minä olen kyllä hämärästi sitä aavistanut, vaikka en ole tahtonut itselleni myöntää. Mutta sittekin! Parhaat kyllä ymmärtävät meitä. Kansamme jaloimmat eivät tuomitse, ja todelliset, rakastavat kristityt eivät hylkää.
— Sinä olet kansamme parhaita, oma Haijeleni. Etkö muista, mitä kristinuskosta ja kristityistä olet ajatellut?