Hän painoi alas päänsä.
— Luin äskettäin Uudesta Testamentista lauseen, jota ihmettelin ja mietin, — virkkoi hän. — Nyt se tulee kuin leimuavin kirjaimin eteeni: "Millä tuomiolla te tuomitsette, pitää teitä jälleen tuomittaman." Ajattelin, että sehän ei voi koskea Jumalaa, koska saman kirjan mukaan Kristus tuli tuomiota poistamaan. Nyt sen ymmärrän: ihmiset tuomitsevat, ja minä olen sen ansainnut…
— Pelottaako se sinua? — kysyi Ruuben, käyden hyvin totiseksi.
Vaan se kysymys sai Haijelen silmät jälleen säihkymään.
— Ei, ei, ei! Arpa on heitetty. Silloin ei ole enää muuta tehtävää kuin astua eteenpäin, tuli mitä tahansa. Jos koko maailma hylkäisi meidät, ei unohda Israelin Jumala omiansa. Hän taistelee rinnallamme, hän ja hänen voideltunsa — Jumalan Poika, jota me niin vähän tunnemme ja johon kumminkin kaukaa uskomme hänen sanojensa tähden.
— Intoisa, hehkuva Haijeleni, — sanoi Ruuben hymyillen kuten usein ennen. — Jospa he aavistaisivat tuon kaiken! Ei silloin riemuitseva joukko meitä saattaisi juhlahetkenämme.
— He saavat sen tietää vielä tänään! — huudahti Haijele. — Niin, Ruuben, minä ilmoitan sen heille! Astukaamme nyt se ratkaiseva askel, niin sinun ei tarvitse omantunnon syyttein heittää huntua pääni yli ja panna sormusta sormeeni. Heti kun olemme saapuneet kotiin ja vieraat ovat koossa —
— Ei suinkaan, rakkaani, semmoista en pyydä sinulta, — keskeytti Ruuben oikein säikähtyneenä. — Kyllä on paras, että kantamme jää salaan, kunnes olemme omassa kodissamme. Minä olen vihkimisen suhteen jo varsin rauhallinen, rauhoitu nyt vaan sinäkin. Katsoppas, kellonnäyttäjä on jo kohta kulkenut kierroksensa. Nyt lähden pukeutumaan. Hyvästi, kunnes näen tumman tyttöni valkoliljana kukkasten keskellä!
Ruuben kumartui häntä suutelemaan, ja Haijele kiersi kätensä hänen kaulansa ympäri.
— Israelin Jumalan nimeen! — hän kuiskasi. Silmissä oli salaperäinen hohde, ja Ruuben katsoi niihin syvään, syvään, pääsemättä kuitenkaan pohjaan asti.