Ehkä se hohde oli onnen väräjävää aavistusta — tai ehkä keväisen auringon välkettä vain. Vai Isän Henkikö liikkui hänen ympärillänsä, ja ylhäistä valoako silmä heijasti?
Ruuben ei sitä malttanutkaan aprikoida. Kiihkeässä syleilyssä hän riemuitsi:
— Sinä olet minun, minun, minun!
— Vaan en yksin sinun, — lisäsi Haijele hiljaa.
* * * * *
He ajoivat pois synagoogasta päivän herttaisessa paisteessa, lempeitten tuulien löyhytellessä Haijelen huntua.
Uljas pari se oli, joka tänään oli liitetty yhteen, elämän matkaa rinnatusten kulkemaan: morsian loistava kuin Saaronin lilja, sulhanen sorja ja jalo muodoltaan kuin Libanonin nuori seetripuu. Ilolla ja ylpeydellä omaisten ja tuttavain piiri oli heitä ympäröinnyt — sirottanut vehnäjyviä heidän päänsä päälle, toivottaen lisääntymistä tuhannen tuhanteen — kantanut palavia kynttilöitä ja rukoillut heille Adonain siunausta. Ja Ruubenkin oli tuntenut juhlamieltä. Nuo temput, joita hän ennakolta oli vieronut, eivät naurattaneetkaan, kun Haijele vakavana seisoi hänen rinnallansa ja pyhät rukoukset kohosivat Ijäisen istuimen eteen.
Mutta suloisinta oli kumminkin nyt, kun kaikki oli ohitse. Vielä juhla-ateria vieraitten parissa — ja sitte kotiin, omaan kotiin!
Saara täti oli oivallisten keittäjien avulla pannut parastansa, ja Rebekka, jolle kaikki täällä suuressa maailmassa oli perin outoa ja ihmeellistä, oli myöskin keittiössä tohistanut, ellei apuna, niin tiellä. Näiden puuhien tuloksena nyt pöytä notkui ruokien ja juomien painosta, ja vieraitten riemu oli äänekäs ja yltäkylläinen.
Aterian päätyttyä Efraim Poll nousi puhetta pitämään. Vierasten melu hiljeni, ja kaikki kerääntyivät lähitteille.