Hän puhui siitä, kuinka Haijele aina oli ollut heidän kotinsa päivänpaiste ja kasvattivanhempien kunnia. Ruubenkin oli jo kauvan ollut kuin poika perheessä, ja tuntui turvalliselta ajatella, että juuri hän se oli, joka Haijelen vei ulos elämään. Erityisesti hän oli tänään tuntenut vanhan sydämensä onnelliseksi, kun hän näki nämä molemmat lapsensa niin hartaina Jumalan huoneessa Ijäisen kasvojen edessä.
— Hän onkin ollut epikores, — kuiskasi Goldreich Knaufille, nyökäten päätään Ruubenia kohti.
— Ja muistatko sitä riivattua tyttöä jouluyönä? — supisi Knauf.
— Jos Adonai ei huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät, jotka sitä rakentavat, — jatkoi setä. — Pysykää aina totisina, hurskaina israelilaisina, sinä Haijeleni, kuten tähänkin asti, ja sinä myös, poikani Ruuben! Silloin Israelin Jumala siunaa teitä ja jälkeentulevaisianne.
Hänen silmänsä olivat niin tutkivasti Ruubeniin kiinnitetyt, että nuorukaisen täytyi painaa katseensa alas.
— Rauha tulkoon teidän huoneeseenne ja onni seinienne sisälle! Siunattu olkoon uloskäymisenne ja sisällekäymisenne hamasta nyt ja ijankaikkiseen!
Ruuben vastasi puheeseen kauniin ja valituin, vaikka hyvin ylimalkaisin sanoin. Koko ajan väri vaihteli hänen kasvoillansa.
Mutta kun hän oli istuutunut, nousi Haijele.
— Nyt on minun vuoroni lausua muutama sana.
Yleinen hämmästys ja kohina. Ruuben kalpeni.