— Kiitos, setä ja täti, kaikesta rakkaudestanne ja hoivastanne! Kiitos, arvoisat vieraat, myötäilosta juhlapäivänämme! Minusta tuntuu, että olemme velkaa teille erään tunnustuksen. Te iloitsette kanssamme, te tiedätte, että me olemme onnelliset, ja tiedätte myös, että korkein onnemme aina on oleva Israelin menestys. Mutta jotain te ette tiedä: me tahdomme…
Ääni värähti. Silmänräpäys vaan, sitte hän jatkoi varmana:
— Me pyrimme Israelin suurimman profeetan opetuslapsiksi, hänen, joka on puhunut, niinkuin ei kukaan ennemmin eikä myöhemmin…
Oli vallinnut hiiskumaton hiljaisuus hänen päästyänsä puheen alkuun, mutta nyt syntyi sorina vielä kovempi kuin äskeinen. Yksi ääni erottautui selvään sen keskeltä. Setä se oli, joka astui Haijelen eteen.
— Lapsi, mitä sinä haastat?
— Anteeksi, rakas setä! — huudahti tyttö, heittäytyen kiihkeässä mielenkuohussa hänen syliinsä.
— Tyynny, lapsi, sinä olet kiihottunut. Minä saatan sinut lepäämään ja selitän vieraille tämän häiriön. Miksi rupesitkaan puhumaan, — hän jatkoi kuiskaten, — ei se ollut sinun asiasi. Onko ihme, jos et enää tietänyt, mitä sanoit.
Silloin hän irroittihe syleilystä ja ojentautui suoraksi.
— Ei, ei, minä en puhu huumauksessa enkä hermostuneena!
Kuului vieraitten parvesta ääniä, jotka vaativat selitystä. Kohina kasvoi, aivan kuin meren raskas pauhu rajuilman edellä.