Ruuben ehti siihen ennen Haijelea.
— Olen valmis selittämään, — hän sanoi, yhä hyvin kalpeana, mutta päättäväisenä ja vakaana. — Voin vastata meidän kumpaisenkin puolesta koska kantamme on sama — jos yleensä mistään kannasta voimme puhua. Haijelen tunnustus oli tosi, vaikka ennenaikainen. Me emme vielä ole mitään, mutta me tiedämme päämäärämme.
— Ja se päämäärä? — huusi joku ääni, kun Ruuben pysähtyi.
— Se on oman sydämemme tyydytys ja kansamme onni.
— Selittäkää tarkemmin! — huusi Knauf kiiluvin silmin ja työntyi parven läpi lähemmäksi.
— Minä sanon sen teille, — riensi Haijele vastaamaan. — Kuulin kerran saarnan, jossa rabbiini puhui Aaronin kukoistavasta sauvasta. En tiedä, painuiko se teidän mieleenne niinkuin minun. Ymmärsin silloin, että kansani oli sen kadottanut, ja koko elämäni tahdoin omistaa sen etsimiseen. Kaikkialta tahdoin etsiä — paitsi yhtäältä. Silloin tuli nuori tyttö ja näytti minulle, että juuri siellä olikin kaivattuni. Aaronin sauvaa, kukkien ja hedelmäin verhoamaa, kantaa kädessään hän, jonka korkein oppi on rakkaus — Jeesus Kristus, jota minä olen vihannut…
Syntyi melu kuin myrskyn ulvona. Huudettiin ja hälistiin sekaisin.
— Ulos, ulos! — kirkuivat Knauf ja Goldreich kädet kohollaan.
— Laupias Jumala, onko hän järjiltänsä? — vaikeroi Saara.
Rebekka itki ääneensä. Pitikö tästä tulla sama surkeus kuin Mirjamin suhteen? Hän kun oli niin ylpeillyt ylhäisestä tyttärestänsä, ja nyt tietysti sillekin taivaan kirous oli putoava kuin myllynkivi kaulaan.