Neitoset vetäytyivät pitkin seiniä, Löwe kohotti ivallisesti olkapäitään, nuoret herrat supattelivat, ja vanhoista moni repeli partaansa tai riisti vaatteensa rikki.
Mutta setä, joka oli jäänyt hurjimpien kiivastelijain taakse, halkaisi voimakkain käsivarsin heidän parvensa ja pääsi jälleen Haijelen luo.
— Eksynyt, onneton lapsi parka, — sanoi hän väräjävin äänin. — Oi, sinä josta toivoin vanhuutemme iloa…
Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen harmaaseen partaansa, eikä hän kyennyt enempää puhumaan.
— Setä, setä! — huudahti Haijele, yrittäen uudestaan kätkeä päänsä hänen rinnalleen.
Vaan vanha käsi oli vielä kyllin jäntevä työntääkseen hänet hiljaa pois.
— Ei niin, lapsi. Ei ennenkuin katuvaisena palaat isäisi Jumalan tykö.
— Minä uskon, setä, minä uskon isieni Jumalaan! Setä, kuule minua! Messiaan tulo on toivosi ollut, ja nyt minäkin sen ymmärrän, sillä hän on Messias…
— Hän häpäisee! — kirkui Knauf.
— Vaiti! — pauhasi Goldreich.