— Oi, se on liian suurta ja suloista! Ruuben, Ruuben, juuri mehän olemme Herran lunastettuja!
— Ja eivätkö ne toiset pääsisikään sinne? Niinkö tarkoitat?
Haijele seisoi suorana ja säteilevänä. Koko hänen olentonsa väreili korkeata innostusta.
— He kokoavat kuolleet luut, he muodostavat ruumiin ja panevat veren liikkeelle. Me tuomme hengen, Jumalan Hengen, joka on Kristuksessa. Oi, minä näen, minä ymmärrän kaikki! Minä olen löytänyt, Ruuben, se on nyt selvänä minulle, mitä koko elämäni ajan olen haparoinnut. Ylistetty olkoon Adonai, siunattu hänen nimensä ijankaikkisesti! Se oli ihanin häälahja, minkä olisin saattanut saada.
— Alan käsittää ajatustesi kulkua, — sanoi Ruuben miettiväisenä. —
Ehkä tämä oli häälahja meille molemmille.
— Tule, Ruuben, menkäämme nyt heti, vielä häävaatteissamme, lähetyssaarnaaja N:n luo! Me pyydämme, että hän siunaa meitä, ja sitte ilmoittaudumme hänen kasteoppilaiksensa.
— Niinkuin tahdot, rakkaani.
— Mutta harsoni otamme pois.
— Miksi niin? Anna sen olla, Haijele, se on ensimmäisen vainon kunniamerkki. Jumala sen tietää, että tahtoisin kukkasin kylvää polkusi — mutta emme saa salata itseltämme, että orjantappuraiset tiheiköt ovat vastassamme. Moni piikki on vielä raastava sydäntämme. Olethan siihen valmis, Haijeleni?
— Olen, — hän vastasi säteilevin silmin. — Muistatko kehoitusta, joka sionistikokouksen lopettajaisissa painettiin mieleemme: "Olkaa väkevät, olkaa vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja Jumalamme asuinsijan puolesta." Me lähdemme nyt ihanalla tavalla siihen taisteluun. Tule, Ruuben, anna kätesi! Minä uskon, minä toivon, minä tiedän, että voitto on meidän!