— En minä jouda. Äiti käski oikein pian rientämään kotiin, että hän sitte pääsee ulos.
Mutta Haijelea ei huvittanut käveleminen tuon kalpeanaamaisen suomalaistytön kanssa.
— Menen siis yksin, — hän sanoi, kumartaen kevyesti Soinnulle ja nyökäten päätään siskollensa.
— Älä suotta mene! — huusi Mirjam hänen jälkeensä. — Sinne on vaikea löytää.
— Ole huoletta, en minä eksy, — vastasi Haijele levollisesti, jatkaen matkaansa suorana ja varmana kuin ruhtinatar.
Mirjam ja Sointu myöskin kääntyivät omaan suuntaansa. He astuivat kepeästi ja kiireisesti, mutta puhelemaan he kumminkin joutuivat. Laulutunneilla heistä oli tullut hyvät ystävät, he jo sinuttelivatkin toisiansa, ja tavallisesti heillä oli paljo juttelemista kotimatkalla. Nyt olikin asetettu siten, että heillä aina oli yhteiset tunnit. Milloin he eivät laulaneet yhdessä, he kuuntelivat toistensa harjoituksia. Täten Sointu, joka muuten helposti rasittui, sai levätä laulujen välillä; ja kumpaisenkin tytön mielestä oli paljon hauskempaa, kun ei tarvinnut yksin olla.
— Minäpä luulen, että olisin hänet tuntenut, — virkkoi Sointu Haijelen kadottua näkyvistä. — En koskaan ole voinut unohtaa hänen silmiänsä. Muistatko vielä, kuinka Viljakan matami tukisti häntä? Minä katselin ikkunasta ja kuulin sisaresi huutavan: "Minä vihaan kristittyjä!" Se tapaus on jäänyt mieleeni aivan kuin eilisestä.
— Sinä soitit ja lauloit silloin…
— Mitä lienenkään laulanut? Ehkä jotakin leikkilaulua.
— Ei, kyllä minä muistan.