Hän muisteli sen sabbatin jälkeistä viikkoa, jona hän oli Ruubenin sormuksen hylännyt — viimeistä viikkoa, jonka hän vietti Leipzigissä. He olivat ylpeitä molemmat, eikä kumpikaan lähtenyt toista tapaamaan. Vihdoin torstaina Ruuben tuli, mutta Haijele ei ottanut vastaan… Seuraavana päivänä, sabbatin valmistuspäivänä, hän paljon taisteltuansa haki valkoisen kortin ja kirjoitti siihen muutamia sanoja Ruubenille: "Maanantaina lähden Suomeen. Jumalan siunaus sinulle! Jää hyvästi, Ruuben, ja muista, että olet israelilainen!" — Ruuben oli tullut junalle vakavana, kalpeana. Heillä ei ollut monta sekuntia selityksiin. Hän vaan ojensi Haijelelle kukkavihon, kuiskaten: — Anna anteeksi! Minä käsitän nyt, Haijele, että Israelin tyttären tulee olla sellainen kuin sinä…
Oi jospa hän kirjoittaisi, jospa Ruuben sen tekisi! Haijele ei tahtonut eikä voinut. Mutta hän oli ottanut kukkavihon, ja siinä oli sanoja kyllin Ruubenille…
Vaan samassa Haijele ikäänkuin unelmista heräten naurahti katkerasti. Vai niin — hän ei siis tässä suhteessa ollutkaan ympäristöänsä ylempänä. Sulhasista täällä puhuttiin lakkaamatta, ja juuri niissä ajatuksissa hänkin oli istunut. Erotus oli ainoastaan siinä, ettei hänen mielitiettynsä osunut olemaan joku tuntematon Naftali Junker tai Hesekiel Sliman, vaan eräs toinen kaukaisempi ja kuitenkin niin läheinen…
Oh, tämä oli sietämätöntä! Haijele oikein suuttui itsellensä.
Hänen täytyi paikalla ryhtyä johonkin. Jos hän syventyisi sionistikirjoihin, joita hän oli koko tukun tuonut mukanansa? Ehkei sentään vielä tänäpäivänä; se voisi omaisista tuntua loukkaavalta ja epäystävälliseltä. Ei ollut hauska mennä puotiinkaan äidin luo, sillä juutalaiset häntä siellä töllistelisivät, ja täkäläisten kristittyjen kielen hän oli unohtanut — jos hän muutenkaan olisi viitsinyt heitä kuunnella. Sitäpaitsi hänestä oli ihan tuskallisen vastenmielistä nähdä oman äitinsä seisovan myyskentelijänä likaisessa hameessansa vanhojen rääsykasojen keskellä. — Missä Mirjam olikaan? Ah niin, hän oli mennyt laulutunnille. Mitä jos lähtisi häntä vastaan? Paistoihan nyt aurinko jäätyneelle maalle ja puiden lumikukkasille. Tänään oli parempi kävelyilma kuin eilen.
Haijele puki nopeasti yllensä turkissyrjäisen lyhyen päällystakin ja leveäreunaisen hatun, jota niskassa lierin alla kaksi tummanpunaista ruusua koristi. Rebekka tiesi sanoa kadun ja numeron, ja lähimmästä kirjakaupasta Haijele osti Helsingin kartan oppaaksensa. Hän toivoi ehtivänsä perille ennen tunnin loppua, jottei Mirjam häntä missään sivuuttaisi. Nythän heidän sopisi yhdessä lähteä synagoogaan. Haijele ei itsekään oikein tietänyt, miksi hän halusi sinne niin hartaasti, ettei malttanut edes ensi sabbattiin odottaa. Ehkäpä sydän hiljaisesti toivoi sieltä löytävänsä jotakin lohdutusta, valotähtösen alennuksen pimeään yöhön…
Tuskin oli Haijele ehtinyt määräpaikkaan, kun jo suuren kivimuurin katuovi aukesi ja Mirjam astui ulos nuotteinensa. Mutta hän ei ollutkaan yksin; vaaleakiharainen tyttö kulki hänen vieressänsä. He pitelivät toisiansa kädestä ja olivat niin innokkaassa keskustelussa, että Mirjam ei Haijelea huomannut, ennenkuin tämä lausui hänen nimensä.
— Kas, Haijele! — huudahti hän hämmästyneenä. — Kuinka sinä tänne osasit? — Saanko esitellä: Fräulein Kaisla…
Sointu aikoi kätellä, mutta Haijele esti sen kylmän kohteliaalla kumarruksella. Samassa häntä kuitenkin nauratti. Vai oli Mirjamille jotakin tapoja opetettu, koska hän tiesi esitellä. Olisi vaan sopinut myöskin tietää, kelle osotti huomaavaisuutta.
— Tulin hakemaan sinua kanssani synagoogaan, — virkkoi hän lyhyeen.