Ei, ei. Ympäristö muistutti entisyyttä, mutta hän itse oli toinen, kasvanut pois tästä kaikesta, tullut kuin eri maailmasta.
Niin, omituinen päivä tosiaankin! Hän ei tietänyt, pitikö tämän surkeuden ja alennuksen keskellä itkeä vai nauraa. Ulkonaisesti ei kumpaakaan, sydämessä vuoroin molempia.
Hän oli ollut koko ajan suuren uteliaisuuden ja kunnioituksen esineenä. Kaikki Slimanit, Peritzit, Junkerit ja mitä lienevätkään olleet, ennättivät jo käydä häntä katsomassa, ja äänekkäästi mieliteltiin Rebekkaa, jonka tytär oli niin "betuäch" ja "bekohwed" [betuäch = hieno, ylhäinen; bekohwed = arvokas]. Haijelelle itselleen jokainen järjestään selitti, kuinka erinomaisen sopivaan aikaan hän oli sattunut tulemaan, kun näet juuri odotettiin vuoden merkkitapausta, hyväntekeväisyysyhdistyksen suuria tanssiaisia. — Kun hän sitte oli jäänyt äidin kanssa kahdenkesken, oli tämä hiukan arastellen kysynyt, joko Haijelella oli sulhanen. Junkerin vaimo oli näet kuiskannut hyviä sanoja Naftalinsa puolesta…
Vihdoinkin hän oli päässyt matka-arkkuansa purkamaan, ja silloin repäisi Mirjam silmänsä selälleen. Voi ihme ja kumma, oliko Haijele lukenut noin monta kirjaa? Saksaako ne olivat kaikki tyyni? Hebreankielinen raamattu? — Mirjam oikein peräytyi muutamia askelia syvässä kunnioituksessansa.
Mutta arkun toiselta puolelta tulivat vaatteet esiin, ja se vasta oli hauskaa. Täytyi jokaista kappaletta silittää ja hypistellä. Kuinka kauniita kirjaimia ja pitsejä liinavaatteissa! Ja viisi pukua, joista yksi oli kokonansa tummanpunaisesta sametista! — Entä mikä tuo? Hyvänen aika, voi kuinka sievä silkkipusero! — Ja kun Mirjam kuuli, että se oli tuliaislahja, aiottu hänelle ihan omaksi, silloin hän jäi sanattomaksi onnesta, ja sisar kohosi hänen silmissänsä melkein puolijumalaksi.
Sitte he olivat lähteneet kävelylle. Mirjam tahtoi viedä hänet esplanaatia ihailemaan, mutta Haijele halusi juutalaiskaduille. He tulivat narinkan luo. Kurjannäköinen rakennus täynnä moninaisinta sälyä, mitä ajatella voi, viheliäiset myymäkojut, joihin lumiräntä paikoittain satoi sisälle, likaisen ruskeisiin viittoihin puetut tai kirjaviin liinoihin ryysätyt myyjät, jotka torailivat keskenänsä — ah, Haijelea värisytti tätä nähdessä. Vie minut synagoogaan, — hän pyysi. — Haetaan isännöitsijä, minä tahdon sinne oikein sisälle! — Mutta Mirjam töllisti häneen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. — Sinäkö sisälle synagoogaan? Eihän sinne naisia pääse. Minäkin olen vaan muutamia kertoja ullakkoruudusta kurkistanut sinne. Emmekä me nyt enää niin kauvas ehdi, se on Siltasaarella asti.
He olivat siis palanneet kotiin. Ilta oli ollut pitkä, ilma tukala, yksinäisyyden rauhaa ei hetkeksikään. Haijele oli koettanut syventyä omaistensa ajatuspiiriin, mutta lopulta huoahtaen heittänyt sen yrityksen, sillä hänestä tuntui, kuin olisi pinnan alta löytynyt pelkkää tyhjää. Ei tietoja, ei pyrkimystä, ei elämää. Isien säädyt ulkokuorta, rukouksen tie tuntematon, suuret aatteet ventovieraita, käsittämättömiä… Sulhaset, vaatteet ja raha — siinä kaikki.
Kun hän tänä aamuna näitä ajatteli, jäätyänsä vihdoinkin yksin, silloin oudot tunteet valtasivat hänen mielensä. Oi Israel, Israel, kuinka syvään alennukseen se olikaan vaipunut! — Sinä hetkenä hän ymmärsi, miltä Ruubenista usein oli mahtanut tuntua — Ruubenista, joka verrattain kehittyneenä poikana oli Suomesta lähtenyt, vieden katkeria muistoja mukanaan uuteen kotimaahansa. Olihan siellä monin verroin parempaa — mutta sittekin! Paljon hän nyt saattoi antaa anteeksi Ruubenille. Sillä, hänen täytyi tunnustaa itsellensä jotakin kauheata: oli ollut hetkiä eilen, joina hän itse, Haijele, oli tuntenut melkein vastenmielisyyttä oman kansansa jäseniä kohtaan…
Hän häpesi ja katui noita tunteita koko hehkuvan sydämensä kiihkeydellä, hän rukoili, hän lupasi entistä palavammin rakastaa, panna voimansa ja henkensä alttiiksi, tehdä työtä, taistella ja ponnistella Israelin kohottamiseksi. — Ja jälleen ajatukset lensivät Ruubenin luo. Eikö hänkin katunut?
Haijele otti lasista kuihtuneen kukkavihon, katseli sitä kauvan, painoi ruusun lehdille suudelman ja nosti sen sitte hellin, varovaisin käsin paikallensa takaisin.