— Sentähden, että minä rakastan häntä. Mutta sano, Mirjam, tiedätkö ensinkään, kuka hän on? Sinä luulet varmaan jotakin ihan väärää hänestä.
— Kyllä minä tiedän! — Ja Mirjamin ääni kävi melkein uhkaavaksi. —
Hän on se hirtetty mies, joka on tehnyt meille pahaa.
— Voi Mirjam, hän teki ainoastaan hyvää. Hän rakasti sinua ja minua, ja hän kuoli, että me pääsisimme Jumalan luo. — Soinnun silmät säteilivät, ja hän jatkoi yhä kasvavalla innolla: — En minä tiedä ketään, joka on niin hyvä. Enkä minä ollenkaan voisi iloita elämästä enkä uskaltaisi kuolemaa ajatella, jos hän ei olisi luonani.
Mirjam näytti hämmästyneeltä eikä voinut olla kysymättä: — Missä hän on? Eikö hän kuollut?
— Hän nousi haudasta ja elää jälleen.
— Eipä!
— Minä tiedän, että hän elää.
— Oletko nähnyt hänet?
Soinnun ääni hiljeni melkein kuiskaukseksi: — Olen, Mirjam.
Oli jotakin niin kirkasta ja varmaa noissa suloisissa kasvoissa, että
Mirjam tuskin rohkeni kysyä: