— Missä?
— En tiedä, en voi sanoa. Mutta nytkin hän kulkee meidän rinnallamme.
Mirjam katsoi äkkiä pelästyneenä ympärilleen. Ja vaikkei mitään näkynyt, ei hän sittekään päässyt kauhistuksestansa. Hän kulki puoli juoksussa, mutta Sointukin liiti mukana kuin lentävä lehti, ja silloin Mirjamista yhä tuntui, ikäänkuin tuo kolmas myös olisi perässä tullut.
— Älä puhu mitään hänestä! — huudahti hän viimein. — Mene pois,
Sointu, minä en tahdo!
Silloin Sointu pysähtyi. Mutta Mirjam kuuli hänen sanovan: — Minä rukoilen puolestasi. —
Sillävälin Haijele kierteli katuja ilman mitään päämäärää. Hän oli unohtanut kysyä, missä synagoogan isännöitsijä asui, eikä siis voinutkaan aikomustansa toteuttaa. Sillä mitäpä hän paljaitten ulkoseinien tähden lähtisi Siltasaarta etsimään? Olihan tämä oikeastaan lapsellistakin, kun sitä paremmin ajatteli, koska jo kahden päivän perästä tuli sabbatti, jolloin synagoogan ovet itsestänsä aukenivat.
Hän oli joutunut esplanaadille, tuolle Mirjamin ihailemalle kadulle. No, eipä tämä juuri erityistä ollut! Ainoastaan jonkun verran enemmän liikettä kuin muualla.
Haijele sattui heittämään silmäyksen toiselle puolelle katua. Silloin hän näki siinä tungoksessa juutalaisnaisen, joka käveli laapustavin askelin, paksu villaliina päässä, pysähtyi, nykäsi ohikulkevaa herraa nutusta ja kysyi niin ääneensä, että Haijele voi sen kuulla: — Finns dä gamla kläder? — Haijele ymmärsi viimeisen sanan. Hän näki, että herra sylkäsi eikä ollut kuulevinaan, mutta nainen ei hellittänyt, vaan uudisti kysymyksensä. Silloin herra työnsi hänet tylysti syrjään, hän luiskahti liukkaalla katukäytävän reunalla ja kompastui kumoon.
Se oli Haijelen äiti.
Yli kadun rientäessään Haijele ehti huomata, miten herra käveli taakseen katsomatta tyynenä eteenpäin ja muutamat jäljessäkulkijat nauraa hohottivat. Missä hän oli tuon muodon ennen nähnyt? Kuin salama iski hänen mieleensä eräs kohtaus Viljakan pihalla kymmenen vuotta takaperin. Se herra ei voinut olla kukaan muu kuin Pentti Viljakka.