Vihdoin sabbatin valmistuspäivän iltana, ennenkuin kolmitähti taivaalle ilmaantui, Haijele syvään hengähtäen löi kirjat kiinni, pani ne laatikkoon takaisin ja katseli ympärillensä kuin unesta heräten. Puoti oli jo varhemmin suljettu, äiti paraikaa otti sabbattileipiä kaapista, ja Mirjam järjesteli huonetta hiljakseen. Kumpainenkin oli muuttanut vaatteita. Välimmiten he loivat silmänsä Haijeleen, ikäänkuin jotakin odottavina.
Haijele käsitti kohta aseman ja riensi laiminlyötyä korvaamaan. Hän otti rahaa kukkarostansa ja ojensi sen Mirjamille. — Joudu, — hän kehoitti, — vielä ennätät noutaa kynttilöitä ja viiniä.
Ilostuen Mirjam kiirehti ulos, ja sillä välin Haijele valitsi kaapista juhlapuvun. Kiirettä pidettiin, mutta niinpä oltiinkin ajoissa valmiit. Täsmälleen kolmetoista ja puoli minuuttia ennen määräaikaa, jona tähtien piti syttyä, paloi katetulla pöydällä kaksi kirkasta kynttilää, ja äiti ja Mirjam hartaina kuuntelivat, miten Haijele ne siunasi rukouskirjan sanoilla. Sitte hän kaatoi viiniä laseihin, lausui tavallisen viinisiunauksen ja vielä toisen erityisen, joka valmistuspäivän menoihin kuului. Kaikki ruokarukouksetkin hän tänä iltana esitti täsmällisesti, täydellisesti alusta loppuun, sekä ennen ilta-ateriaa että sen jälkeen. Mirjam kuunteli ihmetellen, suurella kunnioituksella, ja Rebekka itki ilosta. Tällaista hän oli uneksinut jo ennen Haijelen tuloa, mutta sitte pelännyt pettyneensä. Nyt hänestä tuntui aivan kuin Israel — olow hascholom — vielä olisi elänyt ja siunannut valmistuspäivän ateriaa, vaikka hän ei koskaan ollutkaan sitä niin kauniisti tehnyt kuin Haijele tänään. Ei Rebekka tosin voinut oikein seurata, eikä hän kaikkea ymmärtänytkään, mutta juhlatunnelma valtasi hänet, ja hänen tyhjäksi jätetty, kärsinyt sydänparkansa oli onnellisempi kuin vuosikymmeneen.
Vaan kun illallinen oli korjattu pois, ei Haijele vielä sallinutkaan ryhtyä vuoteita valmistamaan. Hän istui pöydän päähän, pyysi äitiä viereensä ja viittasi Mirjamia jakkaralle jalkojensa juureen. Tänä iltana hän tahtoi puhua heille.
— Soisin että kuuntelisitte, — hän lausui hellemmin ja sydämellisemmin kuin koko kotonaolonsa aikana, — minä haluaisin kertoa jotakin, mitä Hesekiel kirjoittaa…
— Hesekiel! — huudahti Rebekka, — onko hän kirjoittanut sinulle?
— Täti Sliman kun juuri sanoi, että hänen ylihuomenna pitäisi tuoda nuori rouvansa kotiin, — lisäsi Mirjam yhtä hämmästyksissään.
Asema oli niin surullisen naurettava, että Haijele ei edes tullut kärsimättömäksi — joka muuten helposti olisi voinut tapahtua. Nyt hän vain taputti Mirjamin mustaa päätä ja hymyili äidillensä.
— En tarkoita Hesekiel Slimania, vaan profeetta Hesekieliä. Oletteko milloinkaan kuulleet hänestä?
Mirjam pudisti päätänsä; Rebekka tunsi nimen, vaan ei muistanut enempää.