— Se on minun asiani. Anna minun olla rauhassa äläkä syyttömästi alenna Mirjamia! Muuten —
— Muuten jyryytät eteenpäin ja annat minun jäädä yksin Hyvinkäälle — niinkö? Älä huolikaan! Tule pois, tässä meidän pitää muuttaa junaa.
Hangon radalla vaunut olivat täynnä siirtolaisia, ja Eskon mieliksi Toimi ei enää saadut tilaisuutta häntä ahdistella. Kohta oltiinkin matkan päässä. Viheltäen ja puhkuen juna saapui asemalle, josta oli neljä kilometriä Orkamon kartanoon.
— Hyvää päivää, tervetultua! — huusi heleä ääni heitä vastaan. Sillalla seisoi punaposkinen tyttö, valkoinen karvalakki päässä, nahkalapaset käsissä.
— Terve, terve, Tuulikki, — sanoi Toimi iloisesti, lyöden kättä. —
Katso, Esko, eikö hän ole kasvanut? Vieläkö tuntisit?
— Tuskinpa vaan, — arveli Esko, antaen katseensa viipyä tytön sorjassa vartalossa ja iloisilla kasvoilla. Ei hän oikeastaan kaunis ollut, sillä piirteet olivat ihan säännöttömät, mutta vaistomaisesti Esko, esteetikko, heti keksi hänen pitkät palmikkonsa ja ruskeitten silmien pirteyden.
Tuulikki keskeytti Eskon tutkimuksen heleällä naurulla.
— Kylläpä sinä minua katselet, aivan kuin näkisit ensi kerran eläissäsi. Muistatko vielä, kuinka viisi vuotta takaperin yhdessä laskimme mäkeä ja kävimme lumisotaa? Ja minä aina sinut voitin! Mutta tulkaa nyt, taikka Huima käy levottomaksi! Tuolla ovat tavaranne. Tiedäthän, Toimi, missä Huima seisoo. Minä menen edellä.
Pian he olivat kaikki reessä. Toimi vaati Tuulikin ajajanpaikalta Eskon viereen, väittäen, ettei hän tahtonut kylän läpi ajaa amatsoonin kyydissä. Nauraen Tuulikki sipaisi häntä kintaalla korvalle, mutta totteli kumminkin; ja niin kiidettiin läpi lumisen, päivänpaisteisen metsän mitä parhaalla tuulella ja vilkkaasti puhellen. Jo meni kirkonkyläkin, ja tuossa jo alkoi Orkamon kaunis kuusikuja, joka talvella oli yhtä hauska kuin kesälläkin. Koira haukkui, häntäänsä heilutellen ja ilosta hyppien suurella portilla, ja kaksikerroksisen, vanhan päärakennuksen portaille isä ja äiti ilmaantuivat ottamaan vastaan rakasta tulijaa ja hänen vierastansa, jonka he lasten kouluajoilta hyvin tunsivat.
Kodikkaassa ruokasalissa oli kahvi kuumana. Tuulikki hyöri pöydän ympärillä kaataen kahvia, tarjoten leipää, jutellen ja ilakoiden. Avaimet helisivät vyöllä ja ruskeat palmikot heilahtivat. Lakkaamatta hänen suunsa oli käynnissä: Kuinka oli hauskaa, hauskaa, kun Toimi ja Esko olivat tulleet! Aamuisin saattoi jo hiihtää, ja jäälle oli lakaistu luistinrata. Isä oli ostanut uuden pienen reen, mutta siihen ei mahtunut kuin kaksi. Mentäisiinkö iltapäivällä koettelemaan, he yhdessä, Tuulikki ja Esko? Tai kyllä hän oli valmis kotiinkin jäämään, jos Toimi tahtoisi…