— Älä meistä paljon huvia odota, sisko hyvä, — virkkoi Toimi, luoden kuitenkin epäilevän silmäyksen Eskoon, jonka lujuuteen hän ei suuresti luottanut. — Mehän olemme tulleet lukemaan.
— Lukemaan! Niin kai. Kyllä te sitäkin ehditte. Täytyyhän minunkin joutua leipomaan ja ompelemaan ja kanakoppiin ja talliin…
— Valitettavasti estetiikan kurssi on pitkä kuin nälkävuosi, — ivaili
Toimi, — ja eläintiede taas on hauskempaa kuin sinun hiihtoretkesi.
— Kuulkaa, kuinka hän lörpöttelee, — nauroi Tuulikki. — Tuo inhottava eläintiede! Isä ja äiti tietävät, onko hupaista silloin, kun Toimi kuljettaa tänne vanhoja raatoja… Ei kiitoksia! Mieluummin minä sentään kuuntelen suurten kirjailijain elämäkertoja, ja kaikkein mieluimmin luen heidän romaanejansa, jos kerran jotakin pitää lukea. Eikö niin, Esko, me hiihdämme yhdessä? Ja silloin kertaat minulle mitä olet lukenut. Saanhan siten minäkin vähän viisautta tyhmään päähäni!
— Houkuttelevaa se on, — arveli Esko. Mutta sitte kääntyi puhe muihin asioihin. Patruuna Marjamaa tahtoi kuulla valtiollisia uutisia, ja hänen rouvansa kyseli teatterista ja kansallismielisten viimeisistä arpajaisista. Tuota pikaa aika lensi päivällisiin. Senjälkeen täytyi lähteä talontarkastukselle ulos, niin kauvan kuin vähänkin hämärää riitti, ja illaksi tuli kirkonkylästä vieraita.
Oli jo puoliyö, kun nuoret herrat kiipesivät yläkertaan, jossa heillä kummallakin oli oma huoneensa — rauhallista lukemista varten, tietysti.
— Älkää kompastuko! — huusi Tuulikki, nostaen korkealle kädessänsä olevan kynttilän.
Toimi oli jo harpannut ylös saakka ja sinkahutti sieltä vastauksen siskollensa, mutta Esko kääntyi äkkiä takaisin, ikäänkuin jotakin muistaen, laskeusi Tuulikin luo ja kysyi mahdollisimman välinpitämättömällä äänellä:
— Milloin täältä posti menee?
— Tavallisesti jätämme kirjeet samalla kuin käydään postia hakemassa Helsingin junalta. Mutta ehkä on kiireisempää? — lisäsi hän veitikkamaisesti.