— Minä kun niin paljon uneksin ja paljon rakastin — miksi minun täytyi pettyä? Hän alkoi niin hyvin — ja miksi hän vaipui kuitenkin? Pikku linnut, pikku linnut, oi teitä onnellisia! Te käytte pesää laatimaan… mutta minun pesäni on ainiaaksi raastettu…
Pihlajan juurelle tuli isäkin hetkeksi vieraitten joukosta. Niin oudosti ahdisti rintaa. Puiden paljaat oksat taipuivat ja humisivat ja valittivat, vihlaisten sydänpohjiin asti:
— Lasi, punainen lasi! Minä löin sen säpäleiksi maahan, mutta se tuotiin taas… Isä, isä, oi miksi sinä toit sen minulle?
Silloin juuri lasit sisällä kilisivät. Juotiin Toivon muiston malja.
1905.
Pienten kautta
Jokinen oli ylpeä siitä, että hän ei uskonut mitään, ei uskonut
Jumalaan, vaikka olikin pappilan renki.
Senpä tähden, kun kello soi aamurukoukseen, hän veitikkamaisesti vilkutti silmäänsä Inkalle, punaposkiselle karjakkotytölle: — Eikö se ollut lehmänkello? Inka, menemmekö lehmien luoksi hakaan? — Inka punastui ja hymyili, empi ja viivähti, mutta lähti kuitenkin livistämään navetan nurkitse, samalla kuin Jokinen kiersi toiselta puolelta. Olihan kyllä vähän häpeä, kun ruustinna päivällä surullisesti katsoi häneen ja rovasti kysyi, eikö Inka välittänyt Jumalan sanasta. Miksikä hän ei olisi välittänytkin… mutta hauskempi sentään oli kävellä haassa sorjan ystävän rinnalla, haaveksien omasta pienestä mökistä, jolla vielä ei ollut nurkkakiveäkään… Jokisen vaan oli syy, että sen aina piti tapahtua juuri silloin kuin kello soi.
Kyllä Jokinen puolestansa sen syyn jaksoi kantaa. Vähät hän välitti, oliko rovastin mieli musta tai harmaa kahden tyhjän sijan tähden aamurukouksissa. Tekipä hän aina työnsä rehellisesti ja oli kaikin puolin kunnon mies. Ellei se riittänyt, saattoi hän huomauttaa rovastille, että pyhäinpäivään oli enää kolmatta kuukautta. Kirkon ja vanhentuneiden kaavojen orjaksi hän vaan ei tahtonut ruveta, ei missään tapauksessa, hän, vapaa mies. Se olisi kerrassaan alentavaa — niin oli sahalla kokouksissa selitetty moneen kertaan, ja sitä mieltä hänkin oli lujasti ja varmaan.
Jokinen ei arvannut, että muutkin kuin itse rovasti hänestä huolehtivat. Hän ei nähnyt, miten pappilan pikku Helli kohosi vuoteessansa istumaan, kun illalla kaikki jo oli hiljaa lastenkamarissa.