Hän houraili pitkin aikaa. Milloin hän tuskaili: — Lasi, punainen lasi! Minä löin sen säpäleiksi maahan, mutta se tuotiin taas, aina, aina se tuotiin… Miksi te toitte sen minulle? — Milloin oli ääni haaveilevan hellä ja kertoi valkeista pihlajankukkasista, jotka tuoksuivat kotipihalla; ja sitte hän äänteli haikean valittavasti: — Että minä lumivalkoiseksi tulisin…
Pian, pian hän lepäsi lumivalkoisena.
Ei tullut kotiin "isän renki", Pihlajan nuori isäntä, ei tullut äidin ikävöitty ilo. Tuli saatto, joka hiljaa kulki kalmiston tarhaan.
Murtuneena seisoi isä, menehtyäkseen itki äiti. Oi, heidän rakkaansa, ainoisensa!
Valkohapsinen kirkkoherra lausui lohdutuksen sanoja, ja kauniin puheen piti se maisteri, joka kevätjuhlan iltana esitti ihanteitten maljan. Toivon vanhempana ystävänä hän oli toverien puolesta tullut heidän seppeltänsä laskemaan.
— Hän oli nuoren elämänsä aatteille pyhittänyt. Hän toivoi, hehkui, hän säihkyi innon tulta, ja puhdas oli hänen sydämensä kuin sen puun valkeat kukat, jonka nimeä hän kantoi. Toivo murtui, halla vei valkokukkaset. Syvän surun ja hämmästyksen vallassa on toverien piiri. Sanoma tuli niin odottamatta. Kevään täysi malja kuohui hänelle, vaahdoten, viittaillen — ja äkisti hänen täytyikin tyhjentää Tuonen neitojen tumma malja…
Mutta Toivon haikealla äänellä suhisi tuuli kalmiston puissa:
— Miksi, miksi te toitte sen minulle?
Tyhjään kotiin palasivat vanhemmat. Vakavina, juhlallisina vieraat seurasivat heitä. Ainoastaan muuttolinnut paljaissa pihlajissa ilakoivat keväisestä päivänpaisteesta, joka kesän riemuja lupasi.
Äiti oli niin usein tätä liverrystä kuunnellut. Surunkin läpi se soi hänen korviinsa.